Tekijä: Minja Koskela

Tätä aikaa ei rakenneta eilisen ehdoilla.

Maailma on valtavassa murroksessa. Ilmastokriisi, koronakriisi, energiakriisi, Venäjän hyökkäyssota, edessä häämöttävä taantuma. Olipa siitä mitä mieltä tahansa, niin tämä on fakta: maailma muuttui jo, ja jos sitä yritetään paikata vanhoilla konsteilla, ollaan auttamattomasti myöhässä. Siitä huolimatta suomalaisessa politiikassa muutosta ei sanallisteta mitenkään. Koko vaalikeskustelu lähtee vanhasta freimistä: Lehden kannessa oikeistojohtaja pitelee vakavana lasipurkkia, joka sisältää […]

Nyt me kaikki tiedämme

Musiikkialan #metoo on täällä. Siihen tarvittiin muutama aiheesta postaava Instagram-tili ja useita vuosikymmeniä, sillä tosiaan: musiikissa(kin) seksismi on ollut läsnä aina ja naiset ovat puhuneet siitä toistuvasti. Eivätkä itse asiassa vain naiset – seksismi on ollut koko musiikkikulttuurin lävistämää hyvin eksplisiittisesti.

Vastine Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen

Viime viikolla Twitterissä pohdittiin, miksi tutkijoilta on niin vaikea saada haastatteluja. Helsingin Sanomien eilinen pääkirjoitus tarjosi siihen yhden syyn. Vastineessani avaan, mikä pääkirjoituksessa oli ongelmallista ja miksi keskustelu identiteettipolitiikasta on niin vaikeaa.

Kysymys kokoomuksesta ei ole vain kokoomuksen asia

Pidän tärkeänä, että poliitikot ja ehdokkaat tuovat selvästi ilmi omia arvojaan ja näkemyksiään. Muiden puolueiden kehityksen analysoinnissa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä erottautumisesta. Kyse on myös sen huomioimisesta, että politiikkaa tehdään yhdessä. Siksi puolueiden toimintaa on kyettävä tarkastelemaan myös laajemmin osana yhteiskuntaa, ei puolueiden yksityisasiana.

Suomalainen väkivalta on sukupuolittunutta, eikä se muutu, jos asiasta ei puhuta

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähättely on niin syvällä rakenteissa, että kieltäydymme katsomasta kaavaa, joka siihen johtaa. Sillä todella – lähisuhdeväkivaltatapaukset noudattavat hyvin usein toistensa kanssa identtistä mallia, joka alkaa eristämisestä, vähättelystä ja kontrollista ja päätyy väkivaltaan, joka lisääntyy vähä vähältä, mutta ei yllättäen. Jotain naisten kokemusten laajamittaisesta vähättelystä kertookin, että sen sijaan, että miehiltä kysyttäisiin, miksi he lyövät, kysytään naisilta, miksi he eivät lähde.

Intersektionaalisuutta tarvitaan edelleen

Feministit tekevät koko ajan tuplatyötä. Sen lisäksi, että käymme jatkuvasti keskustelua siitä, miten maailmasta tulisi parempi paikka kaikille, joudumme käymään uuvuttavaa metakeskustelua siitä, miksi feminismi/intersektionaalisuus/she/he/they ovat huonoja termejä. Termikeskustelu on tärkeää, mutta pahimmillaan se vie fokuksen pois itse asiasta eli tasa-arvon rakentamisesta.

Toivottomuuden polku

Pakkoretoriikkaa käyttävät (oikeisto)poliitikot eivät puhu pakosta vahingossa. Kyseessä on tietoisen kalibroinnin kielellinen tuotos, jonka tavoitteena on esittää oma politiikka rationaalisena, neutraalina ja väistämättömänä. Samalla sivuutetaan, että politiikka on aina valintoja. Siksi on hyvä muistaa, että kun poliitikko väittää pienituloisiin kohdistuvien leikkausten olevan pakko, hän välttelee sanomasta, että kyse on hänen tekemästään (arvo)valinnasta.

Lapsiperheiltä leikkaaminen ei ole feminismiä

Valtakunnallisen kotihoidontuen ja kotihoidontuen Helsinki-lisän käsittely toistensa synonyymeina on joko tietoista tai tiedostamatonta keskustelun hämärtämistä. Koko maata koskeva kysymys naisten työmarkkina-asemasta ei korjaudu sillä, että vähävaraisilta lapsiperheiltä otetaan Helsingissä rahat pois.

Yhteiskuntaluokat eivät ole kadonneet mihinkään

Tämän hetkisessä poliittisessa keskustelussa käytetään sujuvasti termiä keskiluokka, mutta muita termejä meillä ei oikein olekaan. Tarvitsemme sanastoa, jotta voimme paremmin tehdä politiikkaa, joka hyödyttää niitä, joita sanasto koskee. Termistöä kehitettäessä meidän on opeteltava puhumaan luokista, sillä luokat eivät ole kadonneet minnekään.

Hoiva on osa taloutta

Viimeistään korona osoitti, että on tärkeämpää kysyä, paljonko hoitamatta jättäminen maksaa, kuin onko hoitamiseen varaa. Palkaton työ ja hoiva on viipymättä ryhdyttävä näkemään osana talouden kokonaisuutta – hyvinvointia tuottavana ja yhteiskuntaa uusintavina voimina, joihin panostamatta jättämiseen yhteiskunnalla ei ole varaa.