Suomen Akatemia julkisti 25.8. rahoituspäätöksiä liittyen kehitystutkimukseen. Vähemmän yllättäen somessa alkoi möykkä, joka alkaa nykyään aina, kun rahoituspäätöksiä julkaistaan. Möykkä etenee näin:
Ensin joku postaa kuvakaappauksen tutkimushankkeen otsikosta, tiivistelmästä ja myönnetystä summasta ja kauhistelee verorahojen tuhlausta.
Seuraavaksi postausta jaetaan lukuisten ihmisten toimesta pöyristelevillä saatteilla.
Sitten ihmetellään joukolla, että eikö verorahoille todella ole parempaa käyttöä ja tehdään arvio siitä, että rahoitettu tutkimus on a) turha b) muutenkin typerä.
Tämän jokavuotisen rallin voisi toki jättää omaan arvoonsa, mutta toisteisuus kielii minusta myös yhteiskunnallis-poliittisen ilmapiirin muutoksesta, eikä siksi ole yhdentekevä. On esimerkiksi tiedossa, että tutkijoiden häirintä on lisääntynyt ja että erityisesti maahanmuuttoa ja tasa-arvoa käsitteleviä tutkijoita häiritään verkossa enemmän. Ja kuten esimerkiksi Professoriliiton blogissa kerrotaan, naisia häiritään miehiä useammin. Nämä eivät ole vähäpätöisiä seikkoja, ja pahimmillaan häiriköinti voi johtaa itsesensuuriin. Silloin uhattuna ovat tutkijan sananvapauden lisäksi tieteen vapaus ja demokratia.
Tieteen vapauden ja tutkijoiden integriteetin kyseenalaistamisen lisääntyminen on globaali ilmiö, ja kuten globaalit ilmiöt yleensä, tämäkään ei (valitettavasti) ole Suomesta irrallinen. On tiedossa, että oikeistopopulististen puolueiden nousulla on ollut roolinsa akateemisen vapauden kyseenalaistamisessa ja kaventamisessa ympäri maailmaa. Tätä on tapahtunut muun muassa Euroopassa (Viktor Orbán), Pohjois-Amerikassa (Donald Trump) ja Etelä-Amerikassa (Jair Bolsonaro).
Populistien retoriikkaan kuuluu yleisesti eronteko eliitin ja kansan välillä. Tiedeyhteisöstä puhuttaessa eronteko tapahtuu niin, että väitetään “akateemisen eliitin” olevan kansasta vieraantunutta. Tällöin voidaan retorisesti kyseenalaistaa asiantuntjiatiedon arvo ja argumentoida, että demokratia kapenee, jos kansalta ei kysytä. Todellisuudessa on kuitenkin niin, että akateemisessa yhteisössä vertaisarvioinnin prosesseissa käsitellyt hankehakemukset ovat osoitus tieteen vapaudesta ja autonomiasta, joilla on itsessään demokratiassa tärkeä rooli. Se ei tarkoita, että kritiikkiä ei saisi esittää, mutta se tarkoittaa, että vapaan tieteen kyseenalaistaminen eliittikorttia heiluttamalla on laiskaa ja usein poliittisesti motivoitunutta.
Meidän ei tarvitse edes matkustaa kovin kauas, että näemme, mitä oikeistopopulismi pahimmillaan tieteen autonomialle tekee: Unkarissa akateeminen vapaus on mennyttä ja yliopistojen toiminta on poliittisen kontrollin piirissä. Muun muassa sukupuolentutkimuksen opetus on lopetettu. Emme voi myöskään tuudittautua siihen, että sama ei voisi tapahtua Suomessa. Tällä hetkellä hallituksessa istuu perussuomalainen puolue, joka kopioi strategiansa, ulostulonsa ja somepreesensinsä kansainvälisiltä areenoilta. Vuonna 2019 uutisoitiin, että vain joka toinen perussuomalainen luottaa tieteeseen. Mikään muu puolue ei yltänyt näin alhaisiin lukemiin. Perussuomalaisten Suomalaisuusohjelmassa (2022) viljellään termiä “tiedeusko” ja todetaan muun muassa: “’Intersektionaalinen feminismi’ ja ’rakenteellinen rasismi’ ovat yliopistomaailmassa syntyneitä poliittisia teorioita, joille on annettu tieteellisen tiedon asema.” Näin ohjelma tulee vihjanneeksi, että yliopisto, tai ainakin jotkut tieteenalat, ovat epätieteellisiä – eli viljelemään epäluottamusta akateemista yhteisöä kohtaan. Ja aivan kuten Unkarissa, myös Suomessa oikeistopopulistit ovat esittäneet, että sukupuolentutkimus on ideologiaa, ei tiedettä.
Suomen kontekstissa olen törmännyt rahoituspäätösten julkaisujen yhteydessä myös argumentteihin, että rahoitusta pitäisi antaa vain suomalaista yhteiskuntaa hyödyttäville hankkeille. Se, mihin hyödyllä tässä yhteydessä viitataan, tarkoittaa yleensä taloudellista kannattavuutta. (Kenties juuri tämän vuoksi sain oman väitöstutkimukseni valmistuttua Twitterissä useammaltakin taholta niin sanotusti kansalaispalautetta siitä, että aiheeni (populaarimusiikkikasvatuksen demokratia) on turha, epätieteellinen ja ketään millään tavalla hyödyttämätön.) Itse ajattelen, että tieteen ja tutkimuksen hyödyt syntyvät usein muussa kuin välittömässä taloudellisessa hyödyssä, eikä siinä ole mitään ongelmaa.
Humanistisen tutkimuksen taloudellisesta vaikuttavuudesta on kyllä kirjoitettu vakuuttavasti. Esimerkiksi filosofi Martha C. Nussbaum argumentoi teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää. Mihin demokratia tarvitsee humanistista sivistystä?, että koulutusta ja taidekasvatusta tarvitaan myös talouden edistämiseen, koska ne lisäävät työelämässä tarvittavaa luovuutta ja kekseliäisyyttä. Olen Nussbaumin kanssa samaa mieltä, mutta ajattelen myös, että taiteen, tieteen ja koulutuksen typistäminen talouden ajureiksi ei saa nousta pääargumentiksi humanistisia tieteitä puolustettaessa, koska silloin hukkuu kaikki se muu hyvä, mitä edellämainitut toiminnot yhteiskuntaan tuottavat: kriittistä ajattelua, uusia näkökulmia, hegemoniaa haastavia kansalaisia ja enemmän demokratiaa. Pidän surullisena, jos nämä arvot asetetaan alisteisiksi lyhytjänteiselle talouspuheelle, ja pidän yhteiskunnan kehityksen kannalta vaarallisena, jos hyvän tieteen mittariksi tulee uusliberalistisesti määritelty taloudellinen hyöty.
Tässä tekstissä olen pyrkinyt avaamaan, miksi tieteen vapauden puolustaminen on minusta demokratian puolustamista ja miksi tutkijoiden maalittaminen, häiriköinti tai tutkimustiedon vähättely on paitsi uhka sananvapaudelle, myös (ainakin osittain) yhteydessä yhteiskunnallis-poliittisen ilmapiirin muutokseen. Suomen Akatemian myöntämän hankerahoituksen ollessa julkista rahaa on niin, että siitä on voitava käydä myös julkista keskustelua. Tutkijat ovat myös kouliintuneet puolustamaan omaa tutkimustaan, ottamaan vastaan palautetta ja kestämään kovaakin kritiikkiä (siksi sitä kutsutaan väitöstilaisuudeksi ja siksi akateeminen some on täynnä reviewer 2 -meemejä). Asiantuntijoita ja julkisia vallanpitäjiä saa haastaa – itse asiassa Nussbaumkin argumentoi, että humanistista sivistystä tarvitaan muun muassa siksi, että kansalaisilla on tulevaisuudessakin taitoa arvostella vallanpitäjiä.
On kuitenkin tylsämielistä ja laiskaa väittää, että myönnetyn hankerahoituksen summan pöyristelevä postaaminen Twitteriin tai tutkimushankkeen tiivistelmän naurunalaiseksi saattaminen olisi motivoitunut sparraamaan tutkimusta. “Eihän tätä tajua kukaan” tai “ei tällä ole tavallisen suomalaisen elämän kannalta mitään merkitystä” tyyppiset somekommentit ovat minusta sukua aiemmin mainitulle oikeistopopulistiselle taktiikalle erottaa akateeminen eliitti ja tavallinen kansa ja vihjata, että tutkijat elävät norsunluutornissa tuhlaamassa veronmaksajien rahoja. Jos on aitoa halua ymmärtää, niin voin antaa vinkin: tutkijat puhuvat yleensä kaikkein mieluiten omasta tutkimusaiheestaan. Kenelläkään ei kuitenkaan ole velvollisuutta vastata ilkeilyyn, floodaamiseen tai Twitter-trollailuun. Se ei ole elitismiä, vaan omien rajojen vetämistä (siitäkin voi, muuten, oppia esimerkiksi rasismia tai sukupuolta käsittelevillä luennoilla).
Pääpointtini on kuitenkin tämä: Sivistysvaltiolla ei ole varaa tutkimuksen vähättelyyn. Siksi tieteen vapautta pitää puolustaa loppuun asti.