Helsingin Sanomat julkaisi 14.8. jutun sukupuolten koulumenestyksestä otsikolla: “Miksi pojat jäävät jälkeen?” Aiheesta on keskustelu 2000-luvun alusta lähtien, jolloin poikien huonompi koulumenestys nousi ensimmäisen kerran lööppeihin (ks. esim. Lahelma 2009).
Poikien koulumenestys on ollut pitkään esillä ja ongelma on aito. Siksi on hyvä, että aiheesta keskustellaan. Olisi kuitenkin tärkeää päästä keskustelussa eteenpäin, sillä sekä vanhat lehtiartikkelit että kouluun keskittyvä tutkimus (ks. esim. Vuorikoski 2005; Lahelma 2009) osoittavat vastaansanomattomasti, että aiheesta on keskusteltu hyvin samankaltaisin äänenpainoin jo vuosia. En kuvittele ratkaisevani kysymystä yhdessä blogitekstissä, mutta julkisen keskustelun yksiäänisyyden vuoksi toivon voivani tuoda keskusteluun muutaman uuden näkökulman. Kirjoitan paitsi poliitikkona, myös entisenä aineenopettajana sekä peruskoulua tutkineena tutkijana.
Sukupuoli ja luokka
Hesarin jutussa oli ikään kuin sivulauseessa huomio, joka edellyttäisi tarkempaa syynäystä. Jutun mukaan sosioekonomisesti kaikkein parhaiten toimeentulevassa luokassa tyttöjen ja poikien välillä oppimiseroja ei ole juuri lainkaan. Sen sijaan matalimmalla koulutus- ja tulotasolla erot sukupuolten välillä ovat suurimmillaan. Toisin sanoen on niin, PISA-tulokset eivät liity pelkästään sukupuoleen. Sen sijaan ne osoittavat sen, mitä tutkijat (ks. esim. Bernelius & Huilla 2021) ovat artikuloineet jo hyvän tovin: suomalainen koulu eriarvoistuu, ja se vaikuttaa erityisen voimakkaasti niihin lapsiin, joiden kodeissa ei ole resursseja panostaa oppimiseen. Koulut eriytyvät ja etenkin suurissa kaupungeissa erot koulujen välillä ovat kasvaneet huomattavasti. Tässä on riski, että esimerkiksi maahanmuuttajuus tai työväenluokkaisuus estää koulumenestyksen. Kysymys koskettaa kaikkia sukupuolia, mutta koska PISA-tulosten mukaan alimman tuloluokan perheissä erot ovat sukupuolten välillä suurimmillaan, olisi pohdittava, ketkä ovat ne pojat, jotka tarvitsevat erityistä tukea? Toisin sanoen sen sijaan, että keskustelemme pelkästä sukupuolesta, meidän tulisi ymmärtää paremmin sukupuoleen, luokkaan ja etnisyyteen liittyviä kytköksiä.
Jutussa pohditaan myös jatko-opintohalukkuuden merkitystä ja miksi se vaikuttaa olevan tytöillä suurempaa. Jutun mukaan selitystä ilmiölle on vaikea löytää, mutta itse asiassa aiheesta on kyllä kirjoitettu. Yksi tutkijoiden tarjoama selitys on, että tyttöjen on ikään kuin pakko kiinnostua kouluttautumisesta, tai kuten Elina Lahelma kirjoittaa: “Vähäinen koulutus ei toisaalta merkitse välttämättä alhaista ansiotasoa nuorille miehille samalla tavoin kuin nuorille naisille” (2009, 147).
Lahelman mukaan tytöiltä siis odotetaan koulumenestystä, mutta se on heille samalla materiaalinen pakko. Tähän huomioon liittyy myös se tilastollinen fakta, että vaikka poikien huonosta koulumenestyksestä on puhuttu koko 2000-luvun ajan, ovat huolen kohteena olleet pojat miehiksi kasvettuaan kuitenkin eniten tienaavien ja parhaiten pärjäävien suomalaisten joukossa. Samaan aikaan on totta, että miehissä ovat myös pahimmat putoajat, kuten eniten syrjäytyneitä. Olisi syytä pohtia, miten tämä ilmiö näkyy koulujen sisällä. Mikä suojaa tyttöjä vastaavalta pudotukselta, ja toisaalta, huomataanko niitä tyttöjä, joilta suojamekanismi puuttuu? Poikien syrjäytymisriskin lisäksi on näet olemassa riski, että huonosti menestyvät tytöt unohtuvat, jos analyysin kohteena on pelkkä sukupuoli. Näin on käynyt aiemmin esimerkiksi liittyen ADHD-diagnooseihin, joissa tytöt ovat olleet aliedustettuina, kun heidän on oletettu jäävän pääosin diagnoosien ulkopuolelle. Tämän artikuloiminen ei tietenkään tarkoita, että poikien syrjäytyminen pitäisi painaa villaisella, mutta se voi antaa osviittaa siitä, että ilmiö on monitahoisempi kuin julkisessa keskustelussa usein näkyy.
Ovatko kaikki pojat samanlaisia?
Pojista ja PISA-menestyksestä käytyyn keskusteluun on liittynyt kiinteästi pohdinta koulun työskentelytavoista ja siitä, ovatko ne pojille mielekkäitä. Lähes poikkeuksetta ratkaisuksi on tarjottu kilpailullisuutta tai pelillisyyttä. Näin tehtiin myös Hesarin viimeisimmässä artikkelissa, jossa peräänkuulutettiin monipuolista pedagogiikkaa sisältäen “pelilliset ja jopa kilpailulliset elementit”. Tällaisten ehdotusten pohjana on oletus pojista yhtenäisenä kategoriana, joka ei kuitenkaan edes PISA-tulosten poikien sisäisen hajonnan huomioiden pidä paikkaansa. Lisäksi on huomioitava, että monipuolista ja tarvittaessa vaikkapa pelillisyyttä hyödyntävää pedagogiikkaa on kouluissa jo. Esimerkiksi kaikkea opetusta valtakunnallisesti ohjaava Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2014) mainitsee työtapojen yhteydessä sivulla “kokemukselliset ja toiminnalliset työtavat” (s. 30).
Vaikka/koska ops 2014 sisältää työtapojen moninaisuuden, se huomioi myös, että “työtapojen valinnassa kiinnitetään huomiota myös sukupuolittuneiden asenteiden ja käytänteiden tunnistamiseen ja muuttamiseen” (s. 30). Toisin sanoen, vaikka koulun piilo-opetussuunnitelma on sisältänyt ja sisältää niin sanottua tyypittelyä (ks. Lehtonen 2005) eli sitä, kun koulukulttuuri korostaa sukupuolten eroja luoden samalla käsitystä sukupuolikategorioiden sisäisestä koheesiosta, on opetussuunnitelmatasolla tunnistettu jo kymmenen vuotta sitten, että kaikkien poikien ei voi olettaa olevat kiinnostuneita samanlaisesta toiminnallisuudesta. Samaan aikaan opetussuunnitelma huomioi, että mikäli oppilas hyötyisi esimerkiksi pelillistämisestä, on tämänkaltaisen pedagogiikan toteuttaminen mahdollista. Sikäli tuntuu hieman ihmeelliseltä, että jopa asiantuntijat tarjoavat edelleen pelillisyyttä oletusarvoisena arvosanojenparantajana, kun puhutaan pojista ryhmänä. Ensinnäkin mahdollisuus on jo olemassa ja toiseksi pojat ovat keskenään erilaisia.
Kelle koulu on tehty?
Nyt esillä oleva pohdinta on johtanut tilanteisiin, joissa tyttöjen paremmasta pärjäämisesta on muodostunut julkisessa keskustelussa “ongelma” (ks. esim. Lahelma 2009). Tyttöjen tikunnokkaan nostamisen sijaan olisi kuitenkin produktiivisempaa pohtia, millainen ylipäänsä on koulun käsitys “normaali yksilöstä” (ks. Riitaoja 2013) eli oletuksesta siitä, kuka kouluun sopii ja kuka ei. Toisin sanoen tulisi pohtia, millaiset pojat ja millaiset tytöt ja mitkä sukupuolet yleensä mahtuvat/eivät mahdu koulun normeihin. Esimerkiksi THL:n kouluterveyskyselyn (2021) mukaan 8. ja 9. luokkaa käyvistä, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvista oppilaista 32,3 prosenttia ei koe olevansa tärkeä osa koulu- tai luokkayhteisöä (cis-sukupuolisista sama kokemus oli 11,1 prosentilla). Lisäksi 55,6 prosenttia oli kokenut syrjintää koulussa tai vapaa-ajalla (cis-sukupuolisilla lukema oli 26,5 prosenttia). Luvut ovat huolestuttavia ja yksi syy niiden taustalla on se, että sukupuolen moninaisuutta ymmärretään edelleen huonosti ja sen kiistämisestä on tehty jopa vihamielisen politiikan väline, mikä on omiaan aiheuttamaan ahdistusta ja ulkopuolisuuden kokemusta koulun lisäksi koko yhteiskunnassa.
Kun stereotypiat ja eri sukupuolten kohtaamat haasteet on tunnistettu, ne voidaan helpommin murtaa. Murtaminen tapahtuu etsimällä tapoja, jotka laventavat koulun normeja sekä sukupuolittuneita ja keskiluokkaisia odotuksia tehden tilaa jokaisen omanlaiselle oppimiselle ilman etukäteen lukittuja oletuksia. Tulisi siis pohtia, miten “[e]rilaiset sukupuolten mukaiset olettamukset voivat ohjata sekä nuorten itsensä että myös opettajan tajua siitä, miten tilanteet koulussa muovautuvat”, kuten Tomi Kiilakoski (2012, 24) kirjoittaa. Tai kuten Helsingin yliopiston kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professori Kristiina Brunila kirjoitti eilen Twitterissä: “Kouluissa olisi hyvä tehdä enemmän töitä sen eteen, että yhteiskunnallisia normatiivisuuksia, hierarkioita ja oletuksia tunnistetaan ja puretaan. Se tarjoaa kaikille lapsille enemmän liikkumavaraa.”
Lopuksi
Olen tässä tekstissä pyrkinyt osoittamaan, että koulumenestykseen ja sukupuoleen liittyvä ilmiö on monimutkainen ja siihen liittyy monia kysymyksiä, joita julkisessa keskustelussa on harvemmin läsnä. Väitän, että jos poikien koulumenestykseen halutaan puuttua ja sitä halutaan kohentaa (mikä oletan olevan yhteinen tahtotila), niin on löydettävä ne pojat, jotka ovat erityisessä riskissä pudota kyydistä. Se edellyttää monitahoisemman analyysin tekemistä ja moninaisempien työkalujen käyttöönottoa. Analyysin tasolla se edellyttää, että ryhdytään tarkastelemaan luokan, sukupuolen, etnisyyden ja osaamisen risteymiä ja pohditaan, miten ja miksi osaamisvaje muodostuu juuri työväenluokkaisille pojille. Samalla on pidettävä huolta, että vähemmistöjen kokemat haasteet eivät jää paitsioon eikä tyttöjen oleteta pärjäävän ikään kuin automaattisesti. Työkalujen tasolla tarvitaan lisäksi segregaation ehkäisyä sekä koulujen välisen ja sisäisen eriarvoisuuden purkamista. Sitä voidaan toteuttaa muun muassa pitkäjänteisellä asuntopolitiikalla. Lisäksi tarvitaan varhaiskasvatukseen panostamista ja perusopetuksen resurssien turvaamista.
Peruskoulun yhdenvertaistaminen ja oppimistulosten nousu edellyttää eriarvoistumiskehityksen katkaisua, mutta valitettavasti nykyisen hallitusohjelman kirjaukset tulevat vahvistamaan eriarvoistumiskehitystä entisestään: esimerkiksi asumistukien leikkaaminen, tuetun asumistuotannon eli segregaation torjumisen kivijalan alasajo sekä työttömyysturvan heikentäminen tulevat osumaan niihin perheisiin, joissa lapset tarvitsevat eniten tukea. On lyhytnäköistä ja julmaa lisätä lasten välistä epätasa-arvoa tilanteessa, jossa peruskoulu ei ole kykenevä kuromaan eriarvoistumista umpeen. Se on taantuvan Suomen politiikkaa, eikä sillä pelasteta yhtäkään lasta saati saada poikien eikä kenenkään muunkaan oppimistuloksia ylös.
Lähteet:
Bernelius, V. & Huilla, H. 2021. Koulutuksellinen tasa-arvo, alueellinen ja sosiaalinen eriytyminenja myönteisen erityiskohtelun mahdollisuudet. Valtioneuvoston julkaisuja.
Kiilakoski, T. 2012. Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Opetushallitus.
Kouluterveyskysely 2021: Sukupuolivähemmistöjen tulokset. THL. https://thl.fi/documents/10531/3554284/KTK2021-taulukot-sukupuolivahemmistot-FI.pdf/c2b63fab-41fa-00ae-1abf-1033635182a7?t=1656333051663
Lahelma, E. 2009. Tytöt, pojat ja kysymys koulumenestyksestä. Teoksessa Ojala, H., Palmu, T & Saarinen, J. (toim.) Sukupuoli ja toimijuus koulutuksessa. Vastapaino.
Lehtonen, J. 2005. Heteroita oomme kaikki? Kasvatuksen heteroseksuaalinen normi. Teoksessa Kiilakoski T., Tomperi, T. & Vuorikoski, M. (toim.) Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus. Vastapaino.
Riitaoja, A-L. 2013. Toiseuksien rakentuminen koulussa. Tutkimus opetussuunnitelmista ja kahden helsinkiläisen alakoulun arjesta. Akateeminen väitöskirja, Helsingin yliopisto.
Vuorikoski, M. 2005. Onko naisen tiedolle sijaa koulutuksessa? Teoksessa Kiilakoski T., Tomperi, T. & Vuorikoski, M. (toim.) Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus. Vastapaino.