Muistatteko, kun Sipilän hallitus yritti sorvata sote-uudistusta puhumalla valinnanvapaudesta? Se olisi tässä yhteydessä tarkoittanut käytännössä sitä, että yksityisille terveysjäteille oltaisiin räätälöity uusia keinoja voitontavoitteluun veronmaksajien rahoilla. Julkisessa keskustelussa yksityinen voitontavoittelu yhteisillä verorahoilla sitten paketoitiin veronmaksajien vapaudeksi. Vähemmän yllättäen Sipilän hallituksen sote-uudistusluonnokset törmäsivät jatkuvasti perustuslakiin ja jäivät lopulta toteutumatta. Tästä käy kiittäminen myös oppositiota, joka nosti toistuvasti esiin ehdotuksen ongelmia. Vapauspuhe on kuitenkin jatkunut ja tällä hetkellä myös kokoomuksen oikeistolainen pikkuserkku, liberaalipuolue, puhuu vapaudesta yksioikoisesti. Kuten liberaalipuolueen ekonomistiehdokas kiteyttää Ylellä: “Ihmiset voisivat itse päättää enemmän rahankäytöstään, eikä valtio suuntaisi rahaa niin paljon valtion valitsemiin kohteisiin eli enemmän vapautta.”
Molemmat yllä olevat esimerkit kielivät oikeistolaisesta vapauskäsityksestä, jossa vapaus määrittyy ensisijaisesti sen kautta, miten kukakin voi käyttää “omat rahansa”. Samalla julkisen sektorin roolia halutaan kaventaa argumenteilla, joissa esimerkiksi verotus esitetään vapauden esteenä eikä hyvinvoinnin tai ylipäätänsä yhteiskunnallisten toimintojen mahdollistajana. Näistä lähtökohdista koko konsepti, eli oikeistolainen vapaus, jättää huomiotta kaksi asiaa: 1) kaikkein rikkaimpien “omat rahat” ovat useimmiten perinnöllistä varallisuutta, joka on valunut omiin taskuihin joko kulttuurisen tai taloudellisen pääoman kautta. Koska asia on näin, on myös niin, että 2) kaikilla ei ole “omia rahoja”, joita voisi käyttää välttämättömyyksiin kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen, koska kaikilla ei ole vastaavaa perittyä kulttuurista tai taloudellista pääomaa – ja juuri siksi tarvitaan vahvoja julkisia palveluita varmistamaan kaikkien ihmisten tasa-arvo.
Oikeistolainen käsitys vapaudesta perustuu lähinnä individualistiselle liberaaliudelle, jonka ytimessä on ajatus yksilöstä pärjäävänä ja loputtomasti tsemppaavana huipputyyppinä, joka solahtaa ongelmattomasti (ei köyhää lapsuutta! ei mielenterveyden haasteita! ei maksuhäiriömerkintöjä!) uusliberalistiseen kulutuskulttuuriin. Kiinnittämällä huomio yksilön pärjäämiseen voidaan sivuuttaa se, että kaikki eivät ponnista pärjäämiskulttuuriin samoista lähtökohdista. Sen lisäksi, että yksilöihannoininti ja tsemppikulttuurin huutosakki sivuuttaa yhteiskunnalliset rakenteet, joista eriarvoisuus kumpuaa, se vaikuttaa myös politiikkaan niin, että hyvinvointivaltion rakenteet heikkenevät entisestään: paikallisen sopimisen lisääminen yleissitovuuden kustannuksella kaventaisi työntekijöiden neuvotteluvapautta, ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaaminen heikentäisi työttömien arkea ja asumistuen leikkaus ajaisi monia työssäkäyviä ihmisiä taloudelliseen ahdinkoon. Kaikki tämä kaventaa pienituloisten ihmisten toimintamahdollisuuksia – ja sitä kautta vapautta. Samalla oikeistoliberalistinen vapaus on jotain, joka määrittyy kuluttamisen kautta. Siksi oikeisto-Twitter jankuttaa loputtomasti esimerkiksi siitä, että viinit pitää saada ruokakauppoihin – kyse on keskiluokan vapaudesta kuluttamiseen, viis siitä, että alkoholin helpompi saatavuus on suoraan yhteydessä alkoholihaittoihin kuten ihmisten kuolleisuuteen.
En ole koskaan ymmärtänyt, miten tällainen vapauspuhe, joka todellisuudessa kaventaa ihmisten mahdollisuuksia vahvistaa omaa toimijuuttaan, on voinut mennä näin helposti läpi. Samalla olen sitä mieltä, että vasemmistopuolueiden pitäisi tehdä tiukemmin töitä, jotta voitaisiin osoittaa oikeistolaisen vapauspuheen analyysin ohuus. Minun nähdäkseni vapautta ei ole se, että vähennetään yhteiskunnan rakenteiden kestävyyttä, koska kuvitellaan että siten saadaan ihmiset “yrittämään enemmän”. Sen sijaan rakenteiden vahvistaminen johtaisi siihen, että jokaisella olisi mahdollisuus toteuttaa itseään omalla tavallaan eli vapauden lisääntymiseen. Ja kyllä, puhun erittäin mielelläni rakenteista ja olen saanut siitä myös kritiikkiä, mutta suoraan sanoen en ole koskaan oikein saanut kiinni tämän kritiikin pointista.
Kritiikistä huolimatta (tai ehkäpä jopa osittain sen vuoksi) aion jatkaa vasemmistolaisen analyysin perinnettä ja ylläpitää vahvaa rakennepuhetta siksi, että toisin kuin usein väitetään, rakenteet eivät tosiaan ole mikään abstraktio. Itse asiassa menen jopa niin pitkälle, että väitän rakenteita absktraktoivien argumenttien kumpuavan strategisesta pyrkimyksestä vähätellä rakenteiden merkitystä. Näin siksi, että esimerkiksi aiemmin mainitut paikallinen sopiminen ja ansiosidonnaisen leikkaaminen ovat osa pakettia, jossa puututaan juurikin yhteiskunnan rakenteisiin eli siihen, miltä yhteiskunta yksilöille näyttää ja mitä se yksilöille mahdollistaa tai ei mahdollista. Se on ihan perus rakennepolitiikkaa, ja sitä tekevät sekä oikeisto että vasemmisto, joskin vain jälkimmäinen myöntää politiikkansa ytimessä olevan rakenneanalyysin onton yksilöpuheen sijaan.
Rakenteet eivät ole tämän tekstin kannalta vähäpätöinen asia myöskään siksi, että vasemmistolainen vapauskäsitys perustuu nimenomaan rakenneanalyysille. Otetaan esimerkiksi perustulo. Perustulon ajatus on siinä, että jokainen ihminen saisi kuukausittain tietyn summan vastikkeetonta rahaa, joka verotettaisiin pois tulojen myötä. Perustulon pohjalla on vasemmistolainen ihmiskäsitys eli ajatus siitä, että yksilöt haluavat toimia yhteisön hyväksi ja toteuttaa itseään, ja politiikan pitäisi pystyä mahdollistamaan näistä molemmat. Mahdollistaminen toteutuisi perustuloskenaariossa esimerkiksi näin: Jos pätkätyösuhde päättyisi tai keikkatyöt loppuisivat, ei kukaan jäisi tyhjän päälle, vaan perustulo vapauttaisi ihmisen etsimään uutta työtä ilman jatkuvaa byrokraattista härdelliä. Samalla tunnistettaisiin, että moni haluaa tehdä esimerkiksi vapaaehtoistyötä, mitä ei tällä hetkellä tunnisteta työksi, vaikka ilman muuta pitäisi tunnistaa. Perustulo siis mahdollistaisi työelämän joustavuuden ja vapauttaisi ihmisiä toteuttamaan itseään pureutumalla niihin työelämän rakenteisiin, joissa fossiilikapitalismi luo toiminnan ja tuottavuuden raamit ja jossa ihmisen “hyöty” mitataan hyvin yksioikoisesti.
Rakenteiden lisäksi vasemmistolaisessa vapaudessa on kyse myös yhteisöistä – siitä, että isolla joukolla voidaan saada enemmän aikaan. Työläisten kollektiiviset kamppailut ovat johtaneet sosiaaliturvaan, kahdeksan tunnin työpäivään ja vuosilomaan, joiden myötä ihmiset ovat saaneet enemmän vapaa-aikaa ja enemmän vapautta. Viimeaikaisimpana esimerkkinä voidaan mainita kaupan alan työntekijöiden lakko, jonka seurauksena työntekjöille jää enemmän rahaa käteen – ja tässä nimenomaisessa neuvottelutuloksessa jopa niin, että kaikkein pienituloisimmille jää suhteessa eniten käteen. Myös feministisissä kamppailuissa on ollut kyse siitä, että toimitaan liikkeenä ja ajetaan marginalisoiduiksi tunnistettujen ryhmien kollektiivista vapautumista – ei siitä, että valkoinen naisyksilö etenee urallaan tai oppii piensijoittamisen alkeet (joista molemmat voivat olla ihan hyviä tavoitteita, mutta eivät feministisen liikkeen näkökulmasta erityisen vallankumouksellisia).
Toisin kuin oikeisoliberalistisessa ajattelussa, vasemmistolaisessa vapaudessa ei siis ole kyse vain siitä, että ihminen voi toimia vapaasti yksilönä, vaan siitä, että laajempien ryhmien yhteinen rintama voi johtaa kollektiiviseen emansipaatioon, jonka seurauksena yhä useampi voi olla vapaa. Siksi vasemmistolainen vapaus edellyttää myös epätasa-arvon tunnistamista: vapautta edeltää kamppailu, jossa pärjätään parhaiten yhdessä.