Kyllä investoinneille, ei leikkauksille

Oletko koskaan osallistunut Twitter-keskusteluun, jossa joku on sanonut, että koulutus on investointi tulevaisuuteen? Jos olet, niin tiedät, mitä tällaisesta fraasista seuraa: hyvin pian ketjuun saapuu virtuaalijamppa, jonka biotekstissä listataan harrastuksina piensijoittaminen ja Twitter-tärkeily. Virtuaalijamppa tyrkkää kotona lukulaseja etusormella nenänvartta ylöspäin ja rypistää otsaansa ennen kuin naputtaa vastauksen: “Määritelmällisestihän koulutus ei ole investointi.”

Virtuaalijamppa viittaa todennäköisesti siihen, että julkisen talouden menot voi karkeasti jakaa kahteen erään: käyttömenoihin ja investointeihin. Näiden ero on siinä, että käyttömenot ovat niin sanottuja pysyviä menolisäyksiä, kun taas investoinnit ovat lähtökohtaisesti kertaluonteisia ja niille voidaan laskea tuottoa euroissa. Tämän määritelmän mukaisesti investoinneiksi luetaan esimerkiksi useat infrahankkeet: uuden ratikkareitin voidaan laskea nostavan maan arvoa ja lisäävän rakentamista ja palveluita. Käyttömenoihin sen sijaan luetaan muun muassa sellaisia asioita kuin varhaiskasvatus ja perusopetus.

Virtuaalijamppa on siis määritelmällisesti oikeassa – mutta juuri tämän määritelmän haluankin haastaa! Nykyisestä investointikeskustelusta puuttuu näet kokonaan termi sosiaalinen investointi. Lyhyesti kyse on siitä, että investoidaan ihmisiin ja ymmärretään, että siten edesautetaan paitsi hyvinvointia myös taloutta. On fakta, että varhaiskasvatus – joka on ennen kaikkea lapsen oikeus – lisää myös tuottavuutta. Jokainen korona-ajan pikkulapsiperhe tietää, mitä tapahtuu työnteolle, kun lapsi huutolaulaa pöydän alla Ryhmä Hau -tunnaria samalla, kun vanhempi yrittää kirjoittaa raporttia, jonka pomo halusi valmiiksi jo eilen. Koulutukseen panostaminen sen sijaan lisää paitsi demokratiaa ja tasa-arvoa, myös osaamista, kilpailukykyä ja verotuloja. Esimerkiksi Sitra ja THL ovat laskeneet, että peruskoulun varaan jääminen lisää julkishallinnon kuluja keskimäärin 370 000 euroa per lisäkoulutusta vaille jäänyt henkilö. Silti oppivelvollisuuden laajentamisen kutsumista tulevaisuuteen investoimiseksi on kyseenalaistettu varsin irvailevaan sävyyn – näin siitä huolimatta, että sillä on eittämättä positiivisia vaikutuksia muun muassa työllisyyteen.

On siis kiistaton fakta, että vaikka koulutukseen panostamisessa on kyse jatkuvasta menosta, se tuottaa hyvinvoinnin ohella myös rahaa. On myös fakta, että mikäli sosiaalisia investointeja ei tehdä, koituu siitä kuluja myöhemmin. Väännän rautalangasta: jos kasvatuksesta ja koulutuksesta leikataan, kuten kokoomus on esittänyt mahdollisessa hallitusvastuussa tekevänsä, hyväksytään, että a) yhteiskunnalle koituvat kustannukset kasvavat muun muassa syrjäytymisen lisääntymisen myötä b) hyvinvointi ja osaamistaso heikkenee c) kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee. Jopa menokuriin mieltyneiden poliitikkojen luulisi olevan kiinnostuneita vähintään kohdasta a), ja pidänkin käsittämättömänä, että oikeisto, joka esittää olevansa vakavasti otettava talouspuolue, ei kykene näin yksinkertaiseen matematiikkaan silloin, kun puhutaan sosiaalisista investoinneista.

Tällä hetkellä Suomessa tarvitaan kipeästi investointeja paitsi hyvinvointiin, myös ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjumiseen. Molemmat edellyttävät panostuksia uuteen teknologiaan, uusiutuviin energialähteisiin, ilmastokestäviin liikkumismuotoihin ja luonnon ennallistamistyöhön. Siitä huolimatta valtion nykyinen kehysmenettely ohjaa siihen, että investointeja tehdään huomattavan hillitysti – esimerkiksi marraskuun alussa valtiovarainministeriö paalutti, että investoinnit tulisi jatkossakin mahduttaa kehysten sisään. Budjettipäällikkö Mika Niemelä perusteli tätä sillä, että tuleville sukupolville ei haluta jättää “ylivelkaantunutta valtiota”. Mutta mikäli vihreitä investointeja ei tehdä kunnianhimoisesti nyt, kun olemme jo myöhässä, jätämme tuleville sukupolville tuhoutuneen maapallon. Sellaista minä en halua – ja muun muassa siksi vihreät investoinnit tulisi irrottaa kehysmenettelystä. 

Meillä ei myöskään ole enää varaa geopoliittisiin harha-askeliin. Näimme jo, mitä tapahtuu, kun Eurooppa sitoo itsensä osaksi Vladimir Putinin Venäjää. Jos investoinnit uusiutuviin ja omavaraisempaan energiatalouteen oltaisiin tehty aiemmin, emme olisi nyt tässä. Jos suostumme siihen, että vihreitä investointeja ei tehdä, koska oikeisto haluaa mieluummin poseerata talousosaajana kuin ratkaista ilmastokriisiä, niin sitten suostumme myös siihen, että ei jää mitään taloutta, mitä ylläpitää. Siksi investointien ei pitäisi olla valinta – niiden pitää olla välttämättömyys.

Ja siitä huolimatta, että tämä teksti on jo nyt ihan liian pitkä, niin haluan sanoa vielä tämän: julkisten investointien tekeminen edellyttää ajattelun muutosta. Olemme tottuneet puhetapaan, jossa rohkeat tulevaisuusinvestoinnit korvamerkitään yksityisille yrityksille, ei valtiolle. Tässä diskurssissa valtion rooli määrittyy passiivisena sivustatarkkailijana, joka huolehtii lähinnä siitä, että markkinoita ei sekoiteta tarpeettomilla interventioilla. Tällainen ajatus on lähtöisin niin sanotusta “kyllä markkinat hoitaa” -logiikasta, joka on ideologiselta perustaltaan oikeistolainen, ja jonka yhtenä strategisena tavoitteena on vahvistaa käsitystä siitä, että valtio ei ole innovatiivinen toimija vaan parhaimmillaankin yritysten innovaatioiden mahdollistaja. Samalla vahvistetaan käsitystä innovaatioista jonain, minkä ainoa päämäärä on kasvattaa taloutta, vaikka tavoitteeksi voisi asettaa myös esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillinnän, ja perustellaan rikkaiden veroalet riskinotolla, jota ei valtiolle sallita. Näin siitä huolimatta, että huomattavan monet innovaatiot – kuten kosketusnäyttö ja sitä kautta koko Applen menestystarina – eivät koskaan olisi syntyneet ilman julkisen sektorin aktiivista roolia.

Näissä vaaleissa minun lähtökohtani on, että tätä aikaa ei rakenneta eilisen ehdoilla. Jotta voisimme ratkaista ilmastokriisin ja vahvistaa tasa-arvoa ja hyvinvointia, tulee investointeja ryhtyä ajattelemaan uudesta näkökulmasta. Se edellyttää, että valtio ryhdytään näkemään aktiivisena toimijana eikä passivisena byrokratiakoneistona, ja että investoinnit aletaan ymmärtää myös hyvinvoinnin näkökulmasta ja pitkällä aikavälillä taloutta vakauttavina ja luottamusta lisäävinä toimina. Niin luodaan kestävää tulevaisuutta – ja kestävää taloutta.

Klikkaa ja jaa sivu eteenpäin!

Vastaa