Hoiva on osa taloutta

Hegemoninen talouspuhe sisältää yllättävän usein ajatuksen, jonka mukaan hyvinvoinnin ylläpitäminen on liian kallista. Ajatus on nurinkurinen: jos talous nähdään hyvinvoinnin työkaluna – kuten se ilman muuta pitäisi nähdä – ei taloudesta voida puhua muusta yhteiskunnasta irrallisena itseisarvona. Kun hyvinvointi nähdään rahasyöppönä eikä yhteiskuntaa uusintavana*, ollaan tekemisissä myös vahvasti sukupuolittuneen puheen kanssa. 

Korona-aikana naisvaltainen hoitoala on venynyt, hikoillut ja joustanut kriisin etulinjassa.

Korona-aikana naisvaltainen hoitoala on venynyt, hikoillut ja joustanut kriisin etulinjassa. Samalla on jälleen noussut esiin kysymys hoitajien palkoista. Vaikka kriisi on osoittanut, etteivät yhteiskunta tai talous pyöri ilman hoitajien työtä, perustellaan pieniä palkkoja silti taloudella: ei muka ole varaa maksaa enempää peruspalkkaa tai koronalisiä. Finlandia-talon seinä voidaan kyllä valaista, olkaa hyvät, tämän katselu varmasti lämmittää!

Joka kerta, kun puhutaan hoitajien liksasta, annetaan ymmärtää, että itsepähän ovat ammattinsa valinneet, kutsumustyöstä ei tarvitse maksaa ja julkinen sektori on paisunut liian suureksi. Tällainen ajattelu on surullista ja lyhytnäköistä: on varsin vähättelevää ja jopa loukkaavaa vihjata, että hoitajien työ olisi yhteiskunnan rahasyöppö eikä yhteiskuntaa uusintava voima. Ja mitä edes tarkoittaa “liian suuri” julkinen sektori? Sitä, että yhteiskunnassa on “liikaa” hyvinvointia?

Hoiva-alojen palkkakysymys ei ole ainoa talousdebatti, jossa sukupuoli tulee näkyväksi. Kysymys naisten tekemästä työstä nousee esiin myös tarkasteltaessa kotona tehtävää palkatonta työtä, kuten lastenhoitoa tai iäkkäistä vanhemmista huolehtimista. Koronan vaikutukset näkyvät myös tässä: naiset ovat tilastojen mukaan tehneet kotitöitä miehiä enemmän jo ennen koronaa, joten etätyöt ja lasten etäkoulu on yhdistelmänä kolahtanut tutkijoiden mukaan perheissä erityisesti naisiin.

Olemme siinä määrin ehdollistuneet siihen, että naiset tuottavat hyvinvointia kodeissa ilman palkkaa ja julkisella sektorilla varsin pienellä palkalla, että puhumme sen yhteydessä aiemmin hoivavietistä kuin taloudesta.

Olemme siinä määrin ehdollistuneet siihen, että naiset tuottavat hyvinvointia kodeissa ilman palkkaa ja julkisella sektorilla varsin pienellä palkalla, että puhumme sen yhteydessä aiemmin hoivavietistä kuin taloudesta. Uusintavaa työtä pidetään yhteiskunnassa niin itsestään selvänä, ettei tehdyn työn positiivisia talousvaikutuksia vaivauduta edes sisällyttämään hegemoniseen talouspuheeseen, joka tuottaa ajatusta “liian kalliista” hoivasta. Viimeistään korona osoitti, että on tärkeämpää kysyä, paljonko hoitamatta jättäminen maksaa, kuin onko hoitamiseen varaa. Palkaton työ ja hoiva on viipymättä ryhdyttävä näkemään osana talouden kokonaisuutta – hyvinvointia tuottavana ja yhteiskuntaa uusintavina voimina, joihin panostamatta jättämiseen yhteiskunnalla ei ole varaa. Vasta silloin taloudesta voi tulla tosiasiallisesti hyvinvoinnin työkalu, ei itseisarvo.

*Uusintava työ (“reproductive labour”) viittaa työhön, joka ei tuota myytäviä hyödykkeitä, vaan uusintaa työvoimaa ja takaa yhteiskunnan toimintaedellytykset. Uusintava työ on usein naisten tekemää. Sellaista on esimerkiksi lastenhoito, kotityöt ja hoivatyön eri muodot – esimerkiksi sairaanhoito.

Jaa kirjoitus!

Vastaa