Helsingin Sanomat julkaisi eilen pääkirjoituksen, jossa sanailtiin muun muassa näin: “Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.” Jos tarkoitus oli loukata yhteiskunnallisia, humanistisia ja taiteellisia aloja, siinä onnistuttiin. Jos ei, siinä onnistuttiin silti.
Kirjoitan väitöskirjaa Taideyliopiston Sibelius-Akatemialle. Väitöskirjani käsittelee populaarimusiikkipedagogiikan demokratiaa – olen siis mahdollisimman kaukana “tieteen ytimestä”, mitä se ikinä tarkoittaakaan (lue: ei mitään). Olen kerännyt aineistoni havainnoimalla omaa opetustani ja käytän työssäni intersektionaalisuutta tutkimuksellisena linssinä. Olen tottunut siihen, että tutkimustyöni merkitystä vähätellään kapisten nettitrollien toimesta, mutta en ollut varautunut saamaan sille täystyrmäystä Hesarin pääkirjoituksessa. Olen varma, että lukuisat muut yliopistolaiset kokivat samoin.
Menemättä tämän syvemmin siihen, miten turhauttavaa on jatkuvasti kuulla oman tieteenalan, tutkimusmetodien ja tiettyjen yhteiskunnallisten teorioiden vähättelyä, haluan kommentoida laajemmin sitä keskustelua, jota pääkirjoitus heijastelee – toisin sanoen yhteiskunnallis-poliittista ilmiötä, jossa identiteettipolitikkaa käsitellään hyvin yksinkertaistetusti.
Viime aikoina on näkynyt useampiakin kirjoituksia ja kannanottoja siitä, miten identiteettipolitiikka keskittyy yksilöön ja pyrkii redusoimaan ihmiset kategorioiksi kuten ihonväriksi tai sukupuoleksi. Tämä on virheellinen ja kontekstualisoimaton väite. Identiteettipolitiikka on käsite, joka osoittaa eri ryhmiä kohdeltavan yhteiskunnassa eri tavoin ja “jonka alkuperä juontaa erilaisten vähemmistöryhmien oikeuksien vaatimiseen”, kuten tutkijat Kristiina Brunila ja Leena-Maija Rossi kirjoittavat. Koska identiteettipolitiikan ytimessä on sorrettujen ryhmien kollektiivinen vapautuminen, käsitteessä on kyse ryhmistä ja rakenteista, ei yksilöistä.
(Tässä vaiheessa lienee tarpeen huomauttaa, että yksilö vs. rakenne on ikiaikainen sosiologinen dilemma, jota en minä eikä kukaan muukaan tule blogipostauksessa ratkaisemaan. Yksilö, ryhmät ja yhteiskunnalliset rakenteet liittyvät aina toisiinsa, minkä intersektionaalisuuden käsite huomioi, Hesari sen sijaan ei. Tässä tekstissä puhun näkökulmasta, josta identiteettipolitiikka lähtee, en mistään ”joko rakenne tai yksilö” -filosofiasta, jota julkinen keskustelu hyvin yksinkertaistetusti noudattelee.)
Nyt joku kysyy (koska AINA JOKU KYSYY!), että eikö identiteettipolitiikkaa sitten saa kritisoida. Tietenkin saa. Mutta jos ei vaivaudu ottamaan selvää, mitä oikeastaan kritisoi tai edes nimeämään kritiikin kohdetta, niin sorry not sorry mutta kritiikillä ei silloin ole juuurikaan arvoa. Se on sääli, sillä täsmällisellä kritiikillä voitaisiin ihan oikeasti viedä keskustelua eteenpäin ja luoda tilaa uusille ajatuksille. Tällaisen kritiikin muotoilu on kuitenkin työlästä, sillä ilmiön nimeämisen lisäksi ilmiö pitäisi pystyä kontekstualisoimaan, mistä julkinen keskustelu on identiteettipolitiikan kohdalla tehnyt yksinkertaistuksillaan hyvin vaikeaa. Yritän selittää lyhyesti: On totta, että identiteettipolitiikka on valtavirtaistunut viime vuosina, ja että valtavirtaistumiseen liittyy myös ongelmallisia lieveilmiöitä. Se johtuu siitä, että kun ilmiöt valtavirtaistuvat, niihin yleensä liittyy ongelmallisia lieveilmiöitä. Identiteettipolitiikan kohdalla tällaisina voidaan pitää esimerkiksi tietynlaista ehdottomuutta, joka voi pahimmillaan typistää vaikeat kysymykset melko mustavalkoiseksi. Sen sijaan tällaisena ei voida pitää kvalitatiivisia tutkimusmetodeita tai kokonaisten tieteenalojen sisällä käytäviä kriittisiä keskusteluja tai teorioita, jotka ovat olleet olemassa ennen kuin Hesarin toimituksessa osattiin sanoa “Ylilauta”.
Ja nettilaudoista puheenollen: Hesarin pääkirjoituksessa puhutaan ”Yhdysvalloista Suomeen saapuneesta intersektionaalisesta ideologiasta”. Tämä ei tarkoita mitään. Intersektionaalisuus on teoria, jota lukuisat tutkijat (itseni mukaanlukien) ovat hyödyntäneet jo ennen kuin siitä tuli trendikästä ja sitä alettiin ymmärtää julkisessa keskustelussa tahallaan väärin. Jos haluaa kritisoida intersektionaalisuudesta ammentavia some-aktivismin muotoja, niin siitä vaan, mutta pääkirjoituksessa ei ollut kyse siitä – ja sitä paitsi silloinkin kritiikin kohde pitäisi pystyä nimeämään täsmällisemmin kuin “intersektionaalinen ideologia”. Pääkirjoitus tyytyy noudattamaan samaa olkiukkoa kuin laajemmassa julkisessa keskustelussa näkyneet yksinkertaistetut väitteet, jotka olettavat identiteettipolitiikan joksikin ja sitten hyökkäävät oletusta vastaan. Siksi se onnistuu sanomaan paljon sanomatta yhtään mitään.
On hyvin ristiriitaista, että pääkirjoitus kritisoi ”intersektionaalista ideologiaa” kritiikittömyydestä, mutta on omaksunut kritiikittömästi nettilaudoilta tutun puheenparren “intersektionaalisesta ideologiasta”. Paradoksaalisesti Hesari sahaa tällaisella retoriikalla omaa oksaansa: esimerkiksi Unkarissa sukupuolentutkimuksen ohessa lakkautettiin muutamakin riippumaton media, koska Unkarissa vallitsevan hegemonisen ideologian mukaan kriittisyys ei ole demokratialle tärkeää vaan valtaapitäville vaarallista. Hesarin pääkirjoitukset noudattavat lehden periaatelinjaa, jossa sanotaan: ”Helsingin Sanomat kiinnittää erityistä huomiota mielipiteen vapauden toteutumiseen.” Vinkkinä Hesarille: jos tästä haluaa pitää kiinni, niin ei varmaankaan kannattaisi lähteä retorisesti Unkarin tielle.
Viime viikolla Twitterissä pohdittiin, miksi tutkijoilta on niin vaikea saada haastatteluja. Eilinen pääkirjoitus tarjosi siihen yhden syyn. Oikaisua odotellessa (en pidätä hengitystäni).