Toivottomuuden polku

“Yksi vihreiden suurimmista ongelmista on kaiken politisoiminen”, kirjoitti Helsingin pormestari Jan Vapaavuori (kok.) Twitteriin viime viikon perjantaina. Seuraavana päivänä kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen lausui Helsingin Sanomissa: “On hyvää tarkoittava mutta mahdoton yhtälö, jos meillä voi Helsingin niemellä asua vuodesta toiseen toimeentulotuen varassa.”

Kun poliittisen puolueen ongelmaksi nimetään politiikka ja vähätuloisten asuminen Helsingissä esitetään mahdottomana yhtälönä, ollaan sellaisen politiikan ytimessä, jota kutsun näennäisobjektiiviseksi. Näennäisobjektiivinen poliitikko asemoi itsensä Rationaaliseksi Ajattelijaksi (™), joka väittää toimintansa perustuvan arvojen sijaan puolueettomuuteen. Paradoksaalisesti tällainen argumentaatio tekee poliitikon itsensä tarpeettomaksi – onhan politiikassa pitkälti kyse siitä, että ensin todetaan asian tila ja sitten pohditaan arvoihin perustuen, mitä asialle voisi tehdä. Pohdintavaiheessa tapahtuvaa arvojen törmäyttämistä kutsutaan demokratiaksi, joka voi Suomessa hyvin muun muassa monipuoluejärjestelmän vuoksi – toisin sanoen siksi, että näkökulmia on paljon.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun oikeistopoliitikot pyrkivät esittämään politiikan sarjana vaihtoehdottomia pakkotoimenpiteitä. Esimerkiksi viime eduskuntavaaleissa pakkopuhe meni niin täysillä läpi, että tenteissä tivattiin, mistä kukakin leikkaisi (koska leikkaaminen on pakko!) ja televisiolähetyksissä kauhisteltiin velkakellon raksutusta (koska velka ei ole vaihtoehto!). 

On huomionarvoista, että pakkoretoriikkaa käyttävät (oikeisto)poliitikot eivät puhu pakosta vahingossa. Kyseessä on tietoisen kalibroinnin kielellinen tuotos, jonka tavoitteena on esittää oma politiikka rationaalisena, neutraalina ja väistämättömänä. Samalla sivuutetaan, että politiikka on aina valintoja. Siksi on hyvä muistaa, että kun poliitikko väittää pienituloisiin kohdistuvien leikkausten olevan pakko, hän välttelee sanomasta, että kyse on hänen tekemästään (arvo)valinnasta. Valinnoille on olemassa tiettyjä reunaehtoja, mutta se ei tarkoita, että niiden puitteissa ei olisi mahdollisuutta valita toisin. Tämä kävi selväksi muun muassa silloin, kun oikeistohallituksen välttämättömyytenä markkinoima aktiivimalli kuopattiin välittömästi Rinteen hallituksen astuttua remmiin. Jos aktiivimalli olisi ollut tosiasiallisesti välttämätön pakkotoimenpide, ei sitä olisi voinut purkaa edes vasemmistolainen ministeri.

Yksi pakkopuheen ja vaihtoehdottomuuden ikävimmistä seurauksista on se, että sellainen puhe tekee politiikasta kapeaa ja näköalatonta. Ihmiset tarvitsevat toivoa ja politiikan tehtävä on luoda sitä. On ironista, että Toivon poluksi vaihtoehtobudjettinsa nimennyt kokoomus ylläpitää ajatusta politiikan näköalattomuudesta, sillä näköalattomuus ei johda toivoon vaan toivottomuuteen. Äänestäjät voivat onneksi valita, kumpaan suuntaan Helsingissä tulevaisuudessa kuljetaan.

Jaa kirjoitus!

Vastaa