Suomalainen väkivalta on sukupuolittunutta, eikä se muutu, jos asiasta ei puhuta

Sisältövaroitus: lähisuhdeväkivalta, r/iskaus

Meille feministeille huomautetaan säännöllisin väliajoin, että Suomi on maailman tasa-arvoisin maa, että valitamme turhasta ja että meidän pitäisi auttaa naisia Saudi-Arabiassa mieluummin kuin puuttua epätasa-arvoon Suomessa. Sitten jostain tulee rikosylikomisario ja todistaa tämän kaiken vääräksi lausumalla seuraavasti:

”Kyllähän se [raiskaus] lähtökohtaisesti tietysti on vakava rikos, mutta ei se vakavimpia rikoksia ole.”

Tämä ei ole mikään naftaliinista kaivettu kommenttipuheenvuoro ajalta ennen metoota tai naisten itsemääräämisoikeutta. Tämä on lausunto, jonka toteaa vuonna 2021 ihminen, jonka tehtävä on pitää huolta, että kansalaisten turvallisuus toteutuu. Suomessa misogynistiset ja naisten kohtaamaa väkivaltaa vähättelevät asenteet elävät ja voivat hyvin edelleen, vuonna 2021. Siitä kertovat myös tilastot: Suomessa joka kolmas nainen on kokenut 15 vuotta täytettyään fyysistä ja/tai seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kumppanin toimesta. Turvakodeissa perhepaikkoja on maanlaajuisesti 211, kun naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseen tähtäävän Istanbulin sopimuksen suositus on 500. 

Suomi on naisille EU:n toisiksi väkivaltaisin maa.

Ja silti, hyvin usein, kun nainen tulee puolisonsa pahoinpitelemäksi tai surmaamaksi ja asiasta uutisoidaan, puhutaan teoista yksittäistapauksina tai poikkeuksillisina tragedioina. Teot eivät kuitenkaan ole yksittäistapauksia: turvakotien aikuisasiakkaista 91 prosenttia on naisia, aikuisista lähisuhdeväkivallan kokijoista 77 prosenttia on naisia ja Suomessa toiseksi yleisin henkirikostyyppi on parisuhdekumppanin surmaama nainen.

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähättely on niin syvällä rakenteissa, että kieltäydymme katsomasta kaavaa, joka siihen johtaa.

Sillä todella – lähisuhdeväkivaltatapaukset noudattavat hyvin usein toistensa kanssa identtistä mallia, joka alkaa eristämisestä, vähättelystä ja kontrollista ja päätyy väkivaltaan, joka lisääntyy vähä vähältä, mutta ei yllättäen. Siitä huolimatta tutkimusten mukaan esimerkiksi poliiseilta puuttuu edelleen ymmärrystä lähisuhdeväkivallan dynamiikasta – oletetaan, että väkivalta loppuu, kun nainen lähtee, eikä uhreja ohjata systemaattisesti tukipalveluiden piiriin. Jotain naisten kokemusten laajamittaisesta vähättelystä kertookin, että sen sijaan, että miehiltä kysyttäisiin, miksi he lyövät, kysytään naisilta, miksi he eivät lähde.

On myös toinen toistuva kaava. Joka kerta, kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta – joka siis Suomessa on kansainvälisesti mitattuna häpeällisen korkealla – muistutetaan, että naisetkin lyövät. Kukaan ei kiistä, etteivätkö naisetkin kykenisi väkivallantekoihin, mutta jos väkivalta halutaan kitkeä, meidän on uskallettava sanoa ääneen, että suomalainen väkivalta on hyvin sukupuolittunutta: kaikista lähisuhdeväkivallan epäillyistä tekijöistä 78 prosenttia on miehiä, henkirikosten tekijöistä 84 prosenttia on miehiä ja seksuaalirikoksiin syyllisiksi epäillyistä tekijöistä 95 prosenttia on miehiä.

Me tarvitsemme lisää turvakotipaikkoja, lisää panostuksia väkivallan vastaiseen työhön, lisää koulutusta poliiseille lähisuhdeväkivallan mekanismien tunnistamiseksi ja lisää poliittista tahtotilaa puuttua asiaan. Mutta me tarvitsemme myös koko yhteiskunnan läpileikkaavan asennemuutoksen, joka niittää naisvihan ja jossa sanomme yhtenä rintamana: jo riittää. Ja jonka lopuksi kukaan ei enää lausu, että raiskaus on vakava rikos, mutta ei se kaikkein vakavimpia rikoksia ole.

Lähteet:

https://fra.europa.eu/sites/default/files/fra_uploads/fra-2014-vaw-survey-main-results-apr14_en.pdf

https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/tasa-arvon-tila/vakivalta-ja-hairinta/sukupuolistuneen-vakivallan-yleisyys

https://www.julkari.fi/handle/10024/138462

Jaa kirjoitus!

Vastaa