Musiikkialan #metoo on täällä. Siihen tarvittiin muutama aiheesta postaava Instagram-tili ja useita vuosikymmeniä, sillä tosiaan: musiikissa(kin) seksismi on ollut läsnä aina ja naiset ovat puhuneet siitä toistuvasti. Eivätkä itse asiassa vain naiset – seksismi on ollut koko musiikkikulttuurin lävistämää hyvin eksplisiittisesti. Esimerkiksi vuonna 2010 Iltalehden Mötley Cruen keulahahmo Vince Neilistä kertova ja mielikuvituksellisesti (huoh!) otsikoitu Seksiä, viinaa ja naisia -juttu kuvailee, kuinka “naiset ovat tyrkyttäneet itseään tähdelle”, kuinka tämä on “harrastanut seksiä tuhansien bändäreiden kanssa” ja kuinka “hän hoiteli joskus kymmenenkin naista päivässä”. Nelonen sen sijaan kirjoitti vuonna 2012, että myös Motörheadin keulahahmo Lemmy Kilmister on harrastanut seksiä yli tuhannen naisen kanssa, ja että tämä on “erittäin altis tien päällä oleville houkutuksille”. Tyrkyttäneet. Hoiteli. Tien päällä olevat houkutukset. Sexism much?
Eikä tarvitse pureutua edes menneiden vuosien jenkki- ja brittibänd(är)ikulttuuriin. Riittää, että kuuntelee suomalaisia rap-lyriikoita (SV: raju seksismi):
Pidä huoli, et sun tuusoni on paljaan / pöytään tuokaa kanankoipia ja kaljaa / ota lisää bucksii, haluun et sä jatkat / eli paukuta sun pimppi ihan paskaks.
(Tippa T, Paukuta sun pimppii 2015)
Naiset heiluttaa kroppaansa / siks muutaki ku silmät kovana / pidän muodoist sekä hinkeist kookkaista / paitsi läskillä pojalla.
(Mouhous, Hellafly 2016)
Seksismi on siis ollut räikeää paitsi tavassa kohdella ja puhua naisista, myös tavoissa, joilla miehet ovat naisista kirjoittaneet. Kyse ei ole aina huorittelusta: esimerkiksi Erica West on vuonna 2015 kirjoittamassaan tekstissä “Where is Your Boy Tonight?”: Misogyny in Pop Punk, kuinka laulujen mieskertojat positioituvat usein nice guy -hahmoksi, joka nostaa naiset jalustalle ja kohtelee heitä (meitä!) sitten aiemmin naisina kuin ihmisinä. Nice guy on mies, jolle naiset ovat toisia, eivät vertaisia. Halun kohteita, eivät toimijoita. Objekteja, eivät subjekteja. Bändäreitä, eivät muusikoita. Ja niin edelleen. West kirjoittaa: “The normalization of sexist and unhealthy attitudes is one way things like sexual assault and relationship violence are able to flourish, and we know these things are present in punk and alternative spaces.” We know these things are present. Sillä kyllä me tiesimme. Itselleni suurin yllätys nyt käytävässä keskustelussa onkin lähinnä se, miten monelle seksismin, häirinnän ja seksuaalisen väkivallan laajuus musaskenessä on, no, yllätys.
Musiikkialan epätasa-arvoisista rakenteista – niistä, jotka Westin mukaan mahdollistavat seksuaalisen ahdistelun – on kyllä puhuttu. Häirinnän ja väkivallantekojen lisäksi on nostettu esiin toiseuttavat mekanismit, jotka tekevät soittavista naisista naismuusikkoja, bändikämpistä herrakerhoja ja seksismistä normaalia. Kirjoitin omassa Ennen kaikkea feministi -kirjassani kokemuksistani musapiireissä näin: “Opin siis varsin nuorella iällä, että nainen on myös musiikissa toinen sukupuoli ja että sukupuoli tulee musiikissa näkyväksi vasta, kun tekijä on joku muu kuin mies. Ei ihme, että tunsin oloni ulkopuoliseksi ja jouduin jatkuvasti todistelemaan omaa osaamistani. Tyttöjen vähäisyys bänditoiminnassa kuitattiin kiinnostuksen ja yhteistyökyvyn puutteella. Treenitilojen ovet pysyivät kiinni.” Nostin esiin myös muun muassa Solangen, Taylor Swiftin, Grimesin ja Björkin artikuloimaa, sukupuoleen kiinnittyvää laajamittaista vähättelyä. Julkisten puheenvuorojen lisäksi keskusteluja on käyty kulttuurisen muutoksen toivossa myös yksityisesti: tunnen useita naisia, jotka ovat haastaneet muusikkokavereitaan (miehiä) huonosta käytöksestä. Ja useita, jotka olisivat halunneet, mutta eivät ole ulossulkemisen pelossa tehneet niin, mikä on ymmärrettävää, mutta surullista (terkkuja esimerkiksi parikymppiselle Minjalle).
Vähättely on vallankäyttöä, joka juontaa sukupuolittuneista valtahierarkioista. Sen ruma ja järkyttävä huippu on häirintä ja hyväksikäyttö, jonka laajuutta Instagram-tilit nyt välittävät. Puhetta on riittänyt jo ennen metoo:ta, punkstoo:ta, suomirapstoo:ta ja metaltoo:ta, mutta siitä huolimatta tippateet ovat kirjoitelleet väkivaltaista pimppienpaukuttelulyriikkaansa näihin päiviin saakka ja sitä on pidetty lähinnä lyyris-esteettisenä dilemmana: väkivaltaisesta kulttuurista kielivät väkivaltaiset tekstit ovat parhaimmillaankin johtaneet julkisessa keskustelussa kysymään, että saako taiteessa sanoa mitä vain vai eikö mitään saa enää sanoa. Huomattavasti vähemmän on pohdittu sitä, miten ja missä määrin väkivaltainen ja misogyninen lyriikka heijastelee sosiaalista todellisuutta – eli tässä tapauksessa muusikkoyhteisöjen naisvihaa.
Enkä malta olla sanomatta tätäkään: nyt, kun kokemuksia vihdoin kuunnellaan, tuntuu kieltämättä hivenen turhauttavalta lukea jatkuvaa kritiikkiä siitä, että some on “huono alusta” näin vakavan aiheen käsittelylle. Missä, tarkalleen, aihetta sitten tulisi käsitellä? Sillä kyllä tästä on puhuttu. Rokkari- ja räppärimiehet ovat itse suorastaan ylpeilleet kyseenalaisilla viinaa, huumeita ja naisia -sekoilullaan, muusikkonaiset ovat tuoneet kokemuksiaan esiin julkisesti ja bändikavereita on haastettu yksityisesti. Ei, en usko, että Instagram olisi paras paikka nostaa näitä asioita esille ja kyllä, siihen liittyy monia kysymysmerkkejä. Mutta siitä huolimatta olen taipuvainen ajattelemaan, että jos (kun!) instituutiot ja yhteiskunta ovat epäonnistuneet häirinnän kitkemisessä, on ok etsiä avauksille kanava, jonka kautta kokemukset vihdoin tulevat kuunnelluksi ja ne otetaan vakavasti, kuten nyt tapahtuu. Se, mikä somessa itseäni huolettaa on, että musiikkialan #metoo jäisi Instagramiin sen sijaan, että siitä tulisi rakenteita muokkaava liike myös somen ulkopuolella. Seuraavan askeleen tuleekin olla konkreettinen muutos – ja sen toteutumisessa ovat vastuussa muutkin kuin sometilien adiminit. Viimekädessä vastuu yhteiskunnallisen muutoksen toteutumisesta on poliitikoilla: koska misogyninen kulttuuri elää niin kauan, kun misogynia elää, tulee meidän tehdä politiikkaa, joka kitkee naisvihaa kaikilla mahdollisilla osa-alueilla.
Mutta juuri nyt totta on tämä: enää kukaan ei voi sanoa, että “en tiennyt”.
Nyt me tiedämme kaikki.