Intersektionaalisuutta tarvitaan edelleen

Viime kesänä hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa käytettiin sanaa intersektionaalisuus. Syntyi kauhea kalabaliikki ja viikkotolkulla jatkunut Twitter-vääntö. Tiivistettynä intersektionaalisuuden kritiikki meni näin: Sana on liian vaikea ja sulkee ihmiset politiikasta pois. Se on elitistinen eikä sitä pitäisi käyttää.

Keskustelusta on kulunut reilu puoli vuotta. Mitä jäi käteen?

Itselleni jäi pääasiassa hähmäinen olo ohipuhumisesta, joka sivuutti tasa-arvotyön sisällön ja intersektionaalisuuden päämäärän, joka on siis ymmärtää, sanoittaa ja purkaa eriarvoisuutta. Ja ettei kukaan nyt käsittäisi (tahallaan) väärin: ymmärrän kyllä kritiikin siitä, että politiikan kielen tulee olla saavutettavaa ja inklusiivista. Sen sijaan minun on kieltämättä toisinaan vaikea ymmärtää, miksi tätä kritiikkiä esitetään näin laajamittaisesti vain silloin, kun puhutaan feminismistä. Esimerkiksi talouspuhe vilisee terminologiaa, joka ei ole maallikolle ymmärrettävää. Sen osaamista pidetään kuitenkin kunnia-asiana, jonka käyttäminen lisää poliittista uskottavuutta – harvoinpa talousosaajia paheksutaan siitä, että he puhuvat gini-kertoimesta, suhdannevaihtelusta tai inflaatiosta. Ja toisaalta: ellei hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa voi käyttää ammattiterminologiaa, niin missä sitten voi?

Feministit tekevät koko ajan tuplatyötä. Sen lisäksi, että käymme jatkuvasti keskustelua siitä, miten maailmasta tulisi parempi paikka kaikille, joudumme käymään uuvuttavaa metakeskustelua siitä, miksi feminismi/intersektionaalisuus/she/he/they ovat huonoja termejä. Termikeskustelu on tärkeää, mutta pahimmillaan se vie fokuksen pois itse asiasta eli tasa-arvon rakentamisesta.

Viime kesän väännöstä tuli nopeasti niin jankkaavaa, että huomasin sen seurauksena vältteväni intersektionaalisuus-sanan käyttöä. Joka kerta, kun mainitsin sanan, alkoi keskustelu koskea sitä, että termi on huono eikä sitä, mihin termillä tähdätään. Ja tämä on minusta paljon suurempi ongelma kuin termin potentiaalinen kankeus: kun lakkaamme puhumasta intersektionaalisuudesta, lakkaamme myös hyvin helposti puhumasta siitä, mihin intersektionaalisuus pyrkii – maailmaan, jossa ymmärretään ihmisten erilaiset lähtökohdat sekä niiden risteymät ja jossa moninaisuus huomioidaan kaikessa politiikan teossa. 

Hallituksen tasa-arvo-ohjelman ympärillä käydystä keskustelusta on kulunut yli puoli vuotta, eikä yksikään intersektionaalisuuden kriitikko ole tarjonnut tilalle yhtään mitään. Feministit sen sijaan ovat keskittyneet tasa-arvotyöhön yhtä sitoutuneesti kuin aiemminkin. Ilmiöiden kuvaamiseen tarvitaan sanoja, ja vaikka en pidätäkään hengitystäni, niin ehdotuksia paremmista termeistä otetaan varmasti jatkossakin vastaan. Sellaisia odotellessa toivon, että keskustelu keskittyisi enemmän sisältöihin ja vähemmän jankkaamiseen.

Jaa kirjoitus!

Vastaa