Jokainen eduskuntapuolue on sitä mieltä, että Suomen velkaantumiseen täytyy puuttua. Puolueilla on kuitenkin erilaisia näkemyksiä siitä, millaisilla keinoilla ja millaisella aikataululla velkaantumisen taittaminen on järkevää. Tällä hallituskaudella olemme nähneet, että raju leikkaaminen matalasuhdanteessa ei ole taittanut velkaantumista, vaikka oikeistohallitus niin lupasi. Sen sijaan työttömyys on kasvanut ennätyslukemiin ja Suomen yli pyyhkii konkurssiaalto. Myös kansainvälisen valuuttarahaston laaja tutkimus on osoittanut, että talouskuri usein heikentää talouskasvua niin paljon, että velkasuhde ei laskekaan – vaan päinvastoin kasvaa. Näin käy erityisesti silloin kun leikkaukset toteutetaan matalasuhdanteessa.

Siksi onkin ristiriitaista, että oikeistohallituksen johdolla Suomeen rakennettiin nyt velkajarruksi kutsuttu sopimus, joka pakottaa myös tulevat hallitukset tiukkaan menokuriin, ja joka sitoo finanssipoliittista liikkumavaraa ja pahimmillaan estää esimerkiksi tärkeät vihreän siirtymän investoinnit ja samalla uusien työpaikkojen syntymisen. On myös ristiriitaista, että tästä “parlamentaarisesta sopimuksesta” on neuvoteltu pienempien puolueiden ohi. Orpon hallituksella ei ole järin mairitteleva historia parlamentarismin toteuttamisesta ylipäänsä, mutta parlamentaarisen työryhmän pohjaesityksestä sopiminen neljän suuren puolueen kesken virallisen prosessin ohi on diplomaattisesti ilmaistuna kummeksuttavaa. Prosessikritiikki on kuitenkin tylsää, joten siirrytään substanssiin eli sopimuksen sisältöön:

Sopimuksen voi jaotella kolmeen Suomen rahoitusaseman eli julkisen talouden kestävyyden kannalta keskeiseen lukuun sekä parlamentaarisen työryhmän rooliin (palaan jälkimmäiseen myöhemmin, sillä siitä on tulossa merkitykseltään varsin painava). Ensin ne luvut:

• Velkajarrulaki edellyttää, että julkisyhteisöjen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on enintään 60 prosenttia ja pitkällä aikavälillä 40 prosenttia. EU:n finanssipoliittisissa säännöissä luku on 60, eli tavoite on kireämpi, mutta epämääräisyyden vuoksi tämä kohta olisi ollut helpommin hyväksyttävissä kuin seuraavat kaksi:

• Velkajarrulaki edellyttää, että ”koko julkisen talouden kuluvan tai seuraavan vuoden arvioitu yhteenlaskettu nimellinen rahoitusasema suhteessa bruttokansantuotteeseen on heikompi kuin -2,5 prosenttia”. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että alijäämä ei saa ylittää 2,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tavoite on tiukempi kuin EU:n finanssipoliittisissa säännöissä, joissa alijäämäsääntö on 3 prosenttia. Alkuperäisestä velkajarruluonnokseen on saatu sen verran parannusta, että rahoitusaseman arvioinnissa otetaan huomioon sosiaaliturvarahastojen ylijäämät, jotka alunperin haluttiin laskea pois. Se olisi tehnyt tavoitteesta vielä kireämmän.

• Velkajarrulaki edellyttää asettamaan ylivaalikautisen tavoitteen siten, että julkisyhteisöjen velan suhteessa bruttokansantuotteeseen arvioidaan laskevan keskimäärin vähintään 0,75 prosenttiyksikköä vuodessa. Alkuperäisessä esityksessä luku oli yksi prosentti, mutta myös 0,75 prosenttiyksikköä on EU-kehikkoa kireämpi: EU:n finanssipoliittisissa säännöissä vastaava luku on 0,5 prosenttia silloin, kun julkisyhteisöjen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on 60-90 prosenttia.

Lukujen valossa kansallinen lisäsääntely eli tuttavallisemmin velkajarru asettaa siis kireämmät kehykset ja tavoitteet kuin EU-sääntely. EU-säännöissä on myös poikkeuslausekkeita, kuten kansallinen poikkeuslauseke, joka tällä hetkellä mahdollistaa lisäpanostukset puolustukseen. Tämän lisäksi EU-sääntöjen edellyttämää sopeutustahtia voi pehmentää toimeenpanemalla tiettyjä investointeja ja uudistuksia. Kansallisesta lisäsääntelystä eli velkajarrulaista vastaavat huomiot puuttuvat. Se tarkoittaa tiukempaa leikkaamista matalasuhdanteessa, minkä tiedetään heikentävät työllisyyttä ja kasvua, ja todennäköisesti vain kasvattavan Suomen velkasuhdetta. Velkajarrusta on siis tulossa käytännössä myös kasvujarru, mikä on ironista, koska kokoomus puhuu kaikissa muissa yhteyksissä nimenomaan kasvun tärkeydestä. Koska talouskasvu itsessään laskee velkasuhdetta, kansallinen velkajarrun sopeutusvaatimukset vaikuttaisivat erityisesti huonon kasvun tai taantuman olosuhteissa. 

Myös velkajarrua perustellaan niin, että ensin velkasuhde saadaan laskuun menoja pienentämällä eli sopeuttamalla (ts. leikkaamalla), jonka jälkeen bkt:n kasvu hoitaa velkasuhteen tasaantumisen. Se, mitä jätetään sanomatta on, että leikkaaminen aiheuttaa mitä todennäköisimmin noidankehän, jossa leikataan myös kasvun edellytyksiä. Näin kokoomus pääsee toteuttamaan toista ideologista tavoitettaan eli julkisen sektorin (ts. hyvinvointivaltion) heikentämistä.

Ja sitten se sopimuksen toinen osa eli parlamentaarisen työryhmän asettaminen ja tehtävät. Tämä puisevalta kuulostava osuus on yllättäen nousemassa erittäin keskeiseksi kysymykseksi koko sopimuksessa, ainakin jos allekirjoittaneelta kysytään. Esitys tulisi nimittäin merkittävällä tavalla muuttamaan sitä, mikä taho ja kenen mandaatilla valtion taloudesta päätetään ja sitä ohjataan.

Tällä hetkellä kokonaisuus menee jotakuinkin näin: budjettivalta kuuluu eduskunnalle, joka säätää lait valtioneuvoston eli hallituksen esityksistä. Keväällä järjestettävässä kehysriihessä hallitus neuvottelee julkisen talouden suunnitelmasta nelivuotiskauden ajaksi ja syksyn budjettiriihessä tehdään esitys seuraavan vuoden budjetiksi. Budjetti käsitellään eduskunnassa ja valtiovarainvaliokunnalla on käsittelyssä merkittävä rooli. Nyt tähän kokonaisuuteen tulisi valtiovarainvaliokunnan rinnalle uusi, voimakkaasti ohjaava elin, eli parlamentaarinen työryhmä, jonka valtioneuvosto nimittäisi ja jossa olisi edustus jokaisesta eduskuntapuolueesta. Suhde valtiovarainvaliokuntaan jää epäselväksi eikä roolituksesta ota sopimustekstiä lukemalla selkoa, jos sitä on ylipäänsä mietitty.

Sopimuksessa työryhmän tehtäviksi mainitaan muun muassa julkisen talouden ylivaalikautisen rahoitusasematavoitteen asettaminen 8 vuodelle, rahoitusasematavoitteen asettaminen seuraavalle vaalikaudelle sekä rahoitusasematavoitteen toteutumisen seuraaminen vuosittain. Lisäksi työryhmän tulisi osana talouden seurantaa käsitellä mahdolliset finanssipolitiikan valvojan raportit EU:n finanssipoliittisten sääntöjen poikkeamista, poikkeaman syyt sekä valtioneuvoston selostus mahdollisista poikkeamista ja valvojan huomioista sekä arvioida julkisen talouden hoitamista koskevan lainsäädännön muutostarpeita. Tässä on aika paljon mandaattia yhdelle työryhmälle, sanoisin, ja sen suhde jo olemassa olevaan budjettiprosessiin jää edelleen epämääräiseksi ja hähmäiseksi. Selvää on kuitenkin, että jatkossa parlamentaarinen työryhmä käyttäisi eduskunnassa merkittävää talouspoliittista valtaa. Samalla lisätään myös valtiovarainministeriön valtaa. Näin tapahtuu esimerkiksi sen vuoksi, että sopimuksen mukaan työryhmä valmistelee EU:n fipo-lakien mukaiset rahoitusasematavoitteet, ja sen vuoksi, että työryhmän päätösten tulee perustua VM:n arvioon. 

Pohjatekstin mukaan sopimusta voidaan muuttaa vain siinä tapauksessa, että muutoksen takana olevat puolueet edustavat 3/4 kansanedustajien määrästä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että työryhmän sinänsä huomattavan laajasta mandaatista olisi vaikeaa sopia uudestaan ilman opposition hyväksyntää, mikä on demokratian näkökulmasta kyseenalaista. Toisin sanoen kokoomuksen ollessa oppositiossa demarivetoinen hallitus olisi silti sidottu niihin linjauksiin, joita työryhmälle on tässä sopimuksessa asetettu eli muun muassa hallituskauden rahoitusaseman asettaminen.

Summa summarum: Kansallisen lainsäädännön EU-sääntelyä kireämpien tavoitteiden kirjaaminen lakiin on lähtökohtaisesti tarpeetonta, koska EU:n fipo-säännöt ovat jo itsessään varsin kireät. Vaikka vasemmistoliitto ei olisi ollut valmis hyväksymään sopimusta tällaisilla luvuilla, niin luvuista olisi kuitenkin ollut mahdollista neuvotella, ja kuten tekstissä on osoitettu, ne olivat jo neuvotteluissa menneet parempaan suuntaan. Mutta kun lisäksi huomioidaan, että 1) parlamentaariselle työryhmälle myönnetty valta muuttaa koko järjestelmää 2) sopimus on neuvoteltu hyvin hätäisellä aikataululla 3) isot puolueet ovat neuvotelleet pienempien puolueiden ohi, en näe edellytyksiä allekirjoittaa sopimusta. Muun muassa tässä tekstissä mainituista syistä vasemmistoliiton eduskuntaryhmä on päättänyt, että emme ole mukana sovussa.