Aluksi

Venäjän helmikuussa 2022 aloittama täysmittainen, laiton ja brutaali hyökkäyssota Ukrainaan järisytti Euroopan turvallisuusympäristöä. Suomi, jolla on yli 1300 kilometriä yhteistä rajaa aggressiivisen ja imperialistisen diktatuurin kanssa, on kokenut turvallisuusympäristön järkkymisen erityisen voimakkaasti. Keskustelu turvallisuuden vahvistamisesta ja puolustusyhteistyön tiivistämisestä on ollut tarpeellista, sillä on ollut tärkeää osoittaa suomalaisille, että akuuttia hätää ei ole, että Suomi on hyvin varautunut, ja että varautumista jatketaan pitkäjänteisesti.

On kuitenkin sanottava, että toisinaan keskustelu on fraasiutunut ja pelaa enemmän uhkakuvilla kuin turvallisuusympäristön analyyttisella sanoittamisella. Puolustusmenojen nostolle tarvitaan kansalaisten tuki, mikä on helpompi saada, jos huolimentaliteetti yhteiskunnassa leviää. Tällaisessa puheenparressa piilee kuitenkin yhteiskunnallisia riskejä: Yhtäältä se voi kaventaa demokratiaa, kun kansalaisten mandaattia esimerkiksi puolustusmenojen mittavalle nostolle haetaan ilman kunnollista julkista ja parlamentaarista keskustelua. Toisaalta yhteiskunnan militarisoituminen voi pahimmillaan lisätä kyynisyyttä, vastakkainasettelua ja kansalaisten huolta – toisin sanoen on eri asia tunnustaa tosiasiat, kuten Venäjän aggressio, ja varautua siihen, kuin lietsoa alarmistista ilmapiiriä ja lisätä siten kansalaisten huolta ja jopa pelkoa.

Yllä mainitut kaksi näkökulmaa ruokkivat toisiaan ja yksi tämän tekstin argumenteista on, että molemmat ovat jo tapahtuneet – ainakin osittain. Se on johtanut siihen, että kriittinen keskustelu suhteessa puolustuspolitiikkaan on hiipunut. Punnitusti esitetty kritiikki on kuitenkin avain paremman politiikan tekemiseen ja siten harkitumpiin päätöksiin. Siksi myös puolustuspolitiikka kaipaisi lisää analyysia ja moninaisempia argumentteja päätöksenteon legitimoimiseksi, kansalaisten informoimiseksi ja siten demokratian vahvistamiseksi.

Tässä tekstissä analysoin edellä mainituista lähtökohdista puolustusmenojen nostoon liittyvää keskustelua (tai sen puutetta) ja esitän näkökulmia, jotka ovat mielestäni jääneet keskustelun marginaaliin niiden keskeisyydestä huolimatta. Lisäksi pyrin perustelemaan, miksi parlamentaarisen keskustelun vahvistaminen olisi juuri nyt ja juuri tässä turvallisuustilanteessa pääministeri Orpon hallituksen keskeinen velvollisuus. Pituuden vuoksi tästä tekstistä on jätetty pois laajemmat ulkopoliittisen kysymykset kuten tämän hetkisen ulkopoliittisen johdon kyvyttömyys ja haluttomuus tarkastella kriittisesti Israelin ja/tai Yhdysvaltojen kanssa tehtävää puolustusyhteistyötä. Nämä ovat kysymyksinä sellaisia, että niille on syytä varata erillinen keskustelu. Tämän tekstin fokus on puolustusmenoissa ja niiden kasvussa.

Mitä puolustusmenoista on linjattu ja millaista keskustelua on käyty?

Hallitus päätti kevään kehysriihessä, että Suomi tulee nostamaan puolustusbudjettinsa kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2029 mennessä. Se tarkoittaa lähes kymmentä miljardia euroa. 5.6. puolustusministeri Antti Häkkänen ilmoitti odotetusti, että Suomi allekirjoittaa Naton tavoitteen nostaa puolustusmenoja yhteensä viiteen prosenttiin. Summa jaetaan kahteen koriin: 3,5 prosenttia sisältää niin sanotut kovat puolustusmenot eli suorat puolustuksen vahvistamiseen liittyvät kulut, ja 1,5 prosenttia sisältää puolustukseen liittyviä menoja, jotka eivät ole esimerkiksi suoria asehankintoja. Yhteensä summa tarkoittaa lähes 16 miljardia euroa vuoteen 2032 mennessä.

Toisin kuin Antti Häkkänen on julkisuudessa antanut ymmärtää, kumpaakaan päätöstä ei edeltänyt parlamentaarinen keskustelu tai puolueiden välinen neuvottelu. Annan pääministeri Orpolle, puolustusministeri Häkkäselle sekä ulkoministeri Elina Valtoselle tunnustuksen siitä, että turvallisuuspolitiikkaan liittyviä tiedonantoja on järjestetty turvatiloissa säännöllisesti puolueiden ja eduskuntaryhmien puheenjohtajille. Puolustusministeri Häkkänen järjesti kansanedustajille myös mahdollisuuden osallistua infotilaisuuteen puolustusmenoihin liittyen. Tällaiset tilaisuudet eivät kuitenkaan ole synonyymi parlamentaariselle prosessille, jossa etsitään puolueiden välistä yhteistä kantaa neuvotteluiden ja kansanedustajien aktiivisen informoimisen sekä mahdollisesti täysistuntokeskusteluiden eli julkisten debattien kautta.

Vasemmistoliitto otti asiaan kantaa jo 4.6. puoustuspoliittisen selonteon mietinnön käsittelyn yhteydessä, jolloin puolustusvaliokunnan vasemmistoliiton jäsen Timo Furuholm jätti mietintöön vastalauseen, jossa todettiin muun muassa seuraavasti: “Selonteon sitoutuessa tulevaan minimitasoon, olisi Suomessa välttämätöntä käydä avointa sekä laajaa parlamentaarista keskustelua puolustusmenojen rahoittamisesta – nyt näin ei ole tapahtunut.” Viikonloppuna tätä kritiikkiä esittivät myös vihreät puoluekokouksensa yhteydessä sekä reaktiona vihreiden ulostuloon lopulta myös SDP ja keskusta.

On siis varsin selvää, että oppositiossa on laajaa tyytymättömyyttä parlamentaarisen prosessin puutteeseen. Jos päätökset on jo hallituksessa lukittu ja tilaisuudet suljetulle joukolle järjestetään samana päivänä tiedotustilaisuuden kanssa, kuten kansallisen puolustusbudjetin sekä Ottawan sopimuksesta irtautumiseen liittyvän hallituksen esityksen kanssa toimittiin, ei kyseessä ole parlamentaarinen prosessi, vaan infotilaisuus. Pidän edustuksellisen demokratian näkökulmasta hyvin haitallisena, mikäli hallitus ei tunnista näiden kahden välistä eroa.

Julkisesta keskustelusta on lisäksi uupunut tyystin näkökulma siitä, mistä massiivisesti nousevat puolustusmenot tullaan rahoittamaan. Hallitus päätti kevään kehysriihessä nostaa puolustusmenot kolmeen prosenttiin bkt:sta vuoteen 2029 mennessä ja on sittemmin päättänyt, että Suomi sitoutuu Naton 1,5% + 3,5% tavoitteeseen. On yksi kysymys, miten hallitus on voinut linjata näin pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavasta menolisäyksestä ilman parlamentaarista prosessia, mutta toinen kysymys on vielä suoraviivaisempi: mistä rahat?

Tähän kysymykseen liittyy valtava määrä kiusallista kiemurtelua ja ylioptimismia. Yhtäältä hallitus menee tulevien hallitusten selän taakse piiloon korostamalla, että myös seuraavan hallituksen on kyettävä sopeutustoimiin muun muassa siksi, että puolustusmenot kasvavat. Toisaalta hallitus on esittänyt, että kasvavat puolustusmenot voidaan kuitata talouskasvulla, jota Suomessa ei siis olla nähty 17 vuoteen ja jolla hallitus kaikissa muissa yhteyksissä perustelee menoleikkauksia. Pidän täysin käsittämättömänä, että istuva hallitus on linjannut puolustusmenojen merkittävästä lisäyksestä vailla minkäänlaista kapasiteettia saati uskottavaa suunnitelmaa keskustella siitä, miten puolustusmenot rahoitetaan. Vastaavia suunnitelmia on syytä odottaa jokaiselta puolueelta, joka on sitoutunut puolustusmenojen nostoon hallituksen kuittaaman suunnitelman mukaisesti. Vasemmistoliitto on nostanut prosentteihin – ja erityisesti näin korkeisiin prosentteihin – sitoutumiseen liittyvää problematiikkaa esiin tähän mennessä muun muassa puolustuspoliittiseen selontekoon jätetyssä vastalauseessa.

On myös syytä huomata, että lisäleikkaukset eivät olisi ongelmaton vaihtoehto myöskään turvallisuuden näkökulmasta. Tarkoitan tällä sitä, että mikäli puolustusmenojen kasvu kuitataan lisäleikkauksilla, se tulee heikentämään yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta: Varautuminen edellyttää myös sote-panostuksia kuten sairaaloiden fyysisen kapasiteetin ja kriisivalmiuden turvaamista, sekä yhteiskunnan koheesion lisäämistä. Ihmisillä täytyy olla tunne siitä, että on mitä puolustaa, ja leikkaukset heikentävät tätä maanpuolustustahdoksikin kutsuttua psykologista mekanismia.

Vasemmistoliitto on johdonmukaisesti vastustanut hallituksen leikkauksia, jotka syövät pohjaa yhteiskunnan kestävyydeltä. On myös huomattava, että Orpo-Purran hallituksen jäljiltä leikattavaa ei enää ole (jos koskaan olikaan) – sen sijaan ihmisten hyvinvointiin ja hyvinvointivaltion ylläpitämiseen ja hallintoon tarvittaisiin panostuksia, mikäli minkäänlaista kriisinkestävyyttä on aikomusta ylläpitää. Kun pääministeri on lisäksi sulkenut veronkorotukset pois keinovalikoimasta eikä menoja voida kuitata kasvulla, jää vaihtoehdoksi velka. Nykyisen alijäämän ollessa mittava ja yleisen ilmapiirin ollessa vahvasti velkavastainen on vaikea nähdä prosessia, jossa 16 miljardia tai merkittävä osa siitä kuitattaisiin velaksi.

Edellä kuvattuun perustuen rohkenen todeta, että keskustelu viiden prosentin puolustusmenotavoitteesta on ylioptimistinen ja sen kattamiseen liittyvä keskustelu, sikäli kun sitä ylipäänsä käydään, on huomattavan epä-älyllistä. Olisi korkea aika kuulla tavoitetta kannattavilta puolueilta, miten he ovat suunnitelleet rahoittavansa näin massiivisen summan. Toistaiseksi on ollut erittäin hiljaista.

Prosenttiperiaatteen problematiikka

Puolustusmenotavoitteen sitominen nykyistä merkittävästi korkeampaan bruttokansantuoteosuuteen on huomattavan haastava tavoite sinänsä. Olen eritellyt kolme syytä, miksi puolustusbudjetin sitomista prosentteihin – ja erityisesti näin korkeisiin prosentteihin – on syytä tarkastella kriittisesti sekä puolustuksen suorituskyvyn että talouspolitiikan realiteettejen näkökulmasta. Näitä syitä ovat 1) tarveperustaisuuden häivyttyminen, 2) tehoton suhdannepolitiikka, sekä 3) kasvavan kysynnän vaikutus tuotantovaikeuksiin ja puolustusmateriaalin hintojen nousuun.

1. Tarveperustaisuuden häivyttyminen

Ensinnäkin, on lähtökohtaisesti ongelmallista, että bkt:hen sidottu tavoite sitoutuu prosentteihin, ei tarvelähtöisyyteen. Ei-tarvelähtöinen lähetysmistapa voi pahimmillaan johtaa tehottomaan rahankäyttöön – prosentti ei näet automaattisesti mittaa suorituskykyä. Esimerkiksi suomalaisen reserviläisarmeijan on osoitettu olevan kustannustehokkaampi kuin palkka-armeija. Prosenttiperiaatetta noudattaen Suomi ei kuitenkaan hyödy tästä. Valtiovarainvaliokunnan lausunnossa puolustuspoliittisesta selonteosta todetaan, että vuosittaisen palvelukseen käytetyn ajan vaihtoehtoiskustannukseksi työmarkkinoiden näkökulmasta voi laskea 0,4 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Puolustuspoliittisen selonteon mietintöön liittyvässä vastalauseessa vasemmistoliitto huomautti, että Suomen tulisi tavoitella sitä, että yleisestä asevelvollisuudesta Suomelle koituvia epäsuoria kustannuksia huomioitaisiin osana Naton laskentatapaa. 

Muun muassa yllä olevista syistä johtuen vasemmistoliitto on suhtautunut ja suhtaudumme skeptisesti minkään bkt:hen sidotun prosentin lukitsemiseen suhteessa puolustusmenoihin ja katsomme, että tarveperustaisuus on paras mittari myös puolustusmenojen kehittämisen näkökulmasta. Siksi olemme suhtautuneet myönteisesti mm. maavoimien investointeihin, jotka perustuvat nimenomaan tarvelähtöisyyteen. Myös valtiovarainvaliokunta korosti lausunnossaan, että “puolustusmenojen BKT-osuutta tärkeämpää on kuitenkin se, millainen suorituskyky rahoituksella konkreettisesti saavutetaan”.

2. Tehoton suhdannepolitiikka

Toiseksi, bkt:hen sidottu puolustusmenotavoite on haastava myös suhdannepoliittisesta näkökulmasta, kun sitä tarkastellaan osana talouspolitiikkaa laajemmin. Tämä johtuu muun muassa siitä, että kun puolustusmenot sidotaan bkt:hen, puolustukseen käytettävä rahamäärä tulee kasvamaan talouden kasvaessa. Siksi on ristitiitaista, että Suomi odottaa talouskasvusta apua alijäämäiseen valtiontalouteen ja samalla puolustusmenojen kasvattamiseen: kasvavien puolustusmenojen rahoitukseen talouskasvusta ei ole apua, koska puolustukseen käytettävä bkt:hen sidottu rahamäärä kasvaa samassa suhteessa talouden kasvun kanssa. Eli kun talous kasvaa, bkt kasvaa, ja samalla kasvaa puolustusmenojen euromääräinen tarve. Se tarkoittaa, että kasvavien puolustusmenojen rahoittamiseksi täytyy joko korottaa veroja, leikata muualta tai ottaa lisää velkaa – ja tätä on vaikea välttää edes silloin, kun talous kasvaa.

Myöskään matalasuhdanteessa ei voida laskea puolustusmenojen elvyttävään vaikutukseen. Tämä johtuu muun muassa puolustusmenojen ”tehottomasta” perusluonteesta, joka on kuvattu tässä Taloussanomien jutussa. Kyse on siitä, että puolustuksen kustannukset ovat lähtökohtaisesti suuremmat kuin sen aikaansaama talouskasvu. Puolustusmenojen kasvattamisen kerroinvaikutus on useita muita elvytysmenoja matalampi eli vain noin 0,5: Jos puolustukseen lisätään 100 euroa, on kasvuvoima noin 50 euroa. Lisäksi on huomattava, että mahdolliset elvytysvaikutukset päätyvät pääosin muualle kuin Suomeen eli lähinnä Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltain istuva presidentti Donald Trump, joka on edellyttänyt Euroopalta juuri viittä prosenttia, tietää tämän myös totta kai erittäin hyvin.​

3. Kysynnän lisääminen lisää tuotantovaikeuksia ja nostaa hintoja

Tällä hetkellä 32 Nato-maasta 23 pääsee Naton tämän hetkiseen kahden prosentin puolustusmenotavoitteeseen. Yksi alimmista lukemista on Espanjalla, joka käyttää puolustukseen vajaat 1,3 prosenttia bkt:sta. Tästä herää kysymys, miten realistista ylipäänsä on, että Nato-maat, jotka eivät tällä hetkellä kykene täyttämään edes kahden prosentin tavoitetta, kykenisivät nostamaan puolustusmenonsa viiteen prosenttiin? Jos ja kun näin ei tapahdu, tulee puolustusmenojen nostamisesta myös uskottavuuskysymys. Mutta tavoitteeseen liittyy ongelmia myös talouspoliittisesta näkökulmasta:

Valtiovarainvaliokunnan lausunnossa puolustuspoliittisesta selonteosta todetaan, että on pohdittava, millä aikajänteellä tavoite on mahdollista ja tarkoituksenmukaista saavuttaa. Valiokunta viittaa puolustusmateriaalien kysynnän kasvuun ja siihen kytkeytyviin toimitusvaikeuksiin, joita on havaittu jo nykyisessä kahden prosentin tavoitetasossa. Tämä liittyy siihen, että mikäli kaikki Nato-maat ryhtyvät samaan aikaan tavoittelemaan puolustusmenojen lisäämistä ja hankkimaan puolustusmateriaalia, kysyntä suurella todennäköisyydellä ylittää tarjonnan. Tällöin syntyy kaksi ongelmaa: 1) Tavoite ei tule täytetyksi, koska tuotantokapasiteettia ei ole. 2) Kasvava kysyntä ruokkii inflaatiota, jolloin puolustusmateriaalista maksetaan enemmän, eli vaikka prosenttitavoite täyttyisi, ei suorituskyky kasvaisi samassa suhteessa kuin matalamman inflaation aikana.

Johtopäätökset

Huolellinen parlamentaarinen prosessi lisäisi puolustusmenojen nostamisen hyväksyttävyyttä, mutta kriittinen keskustelu sinänsä on myös demokraattinen arvo. Nyt parlamentaarinen prosessi on sivuutettu ja keskustelu on olematonta.

Puolustusmenojen nosto 5 prosenttiin vuoteen 2032 mennessä tarkoittaa lähes 16 miljardia euroa. Siitä huolimatta rahoituksesta käytävä keskustelu on epäanalyyttista ja väistelee itse asiaa eli sitä, mistä rahat otetaan. Puolueiden, jotka tätä prosenttia kannattavat, on kyettävä kertomaan uskottavat rahoitusvaihtoehdot. Itse en kykene varauksetta kannattamaan näin suurta rahoituksen lisäämistä etenkään nykyisen kaltaisessa taloustilanteessa. On oltava rehellinen sen kanssa, että tällainen valinta tulisi tarkoittamaan leikkauksia muista suomalaisille kriittisistä palveluista, kuten sosiaali- ja terveydenhuollosta sekä koulutuksesta. Samalla syödään kokonaisturvallisuuden edellytyksiä. Itse en voi tätä allekirjoittaa.

Myös prosenttiperiaatteeseen sitoutumiseen liittyy huomattavia riskejä, joita on kuvattu yllä, ja joista ei olla juurikaan keskusteltu, ja joista puhumista hallitus tietoisesti välttelee. Vasemmistoliitto kannattaa puolustukseen tehtäviä tarveperustaisia lisäpanostuksia, kuten maavoimien tarvittavia investointeja, ja tunnistaa paineen nostaa puolustusmenoja. Se on kuitenkin tehtävä kansallisen arvion perusteella ja tarveperustaisesti sen sijaan, että lukitaan ylhäältä annettu prosenttilukema kiinni ilman kunnollista keskustelua. Toivottavasti tätä keskustelua ryhdytään käymään. Vasemmistoliitto ei kannata prosentteihin sitoutumista puolustusmenoissa eikä pidä NATOn 3,5% + 1,5% tarkoituksenmukaisena.