Alla oleva puhe on pidetty Pohjois-Suomen ay-päivillä 3.11. 2024. Avaan puheessa ajatuksiani ammattiyhdistysliikkeen ja järjestäytymisen merkityksestä, yhteistyön tärkeydestä sekä oikeistohallituksen työelämäheikennyksistä.
Olen tänään ollut vasemmistoliiton puheenjohtaja kaksi viikkoa ja yhden päivän. Eduskunnassa olen ehtinyt istua kansanedustajana 1,5 vuoden ajan. Tätä hallituskautta ja samalla omaa taivaltani vasemmistoliiton puheenjohtajaksi on värittänyt historiallisen työntekijävihamielinen hallitus.
Lyhyen valtakautensa aikana hallitus on ehtinyt muun muassa rajoittaa lakko-oikeutta, pidentää työssäoloehtoa, poistaa työttömyysturvasta lapsikorotukset ja suojaosat, leikata ansiopäivärahaa sekä lakkauttaa vuorotteluvapaan ja aikuiskoulutustuen. Tänä syksynä hallitus on tuonut eduskuntaan vientivetoisen palkkamallin sekä paikallisen sopimisen työnantajien ehdoilla. Kulman takana odottelevat irtisanomisten helpottaminen, määräaikaisuuksien kriteerien höllentäminen ja ensimmäisen sairauspäivän palkattomuus.
Sen lisäksi, että nämä heikennykset ovat yksittäisinä toimenpiteinä työntekijöiden asemaa kurjistavia, ne ovat kokonaisuus, jonka tavoite on vahvistaa työnantajien ja elinkeinoelämän saneluvaltaa ammattiyhdistysliikkeen kustannuksella. Tästä kertoo myös tapa, jolla hallitus on tuonut esityksiä eduskuntaan: kyse ei ole neuvottelusta, kyse on sanelusta.
Yksi puheenjohtajakampanjani kärjistä oli työntekijöiden oikeudet. Syitä tähän valintaan oli kaksi: hallituksen massiiviset heikennykset ja järjestäytymisen yhteiskunnallinen merkitys. Orpon oikeistohallitus on sanelullaan osoittanut, että sillä ei ole minkäänlaista historiantajua saati sivistyksellistä kapasiteettia käsittää, miten merkityksellistä järjestäytyminen ja asioista sopiminen on koko yhteiskuntarauhalle ja sitä kautta paitsi ihmisten hyvinvoinnille, myös talouden toimintaedellytyksille.
On syytä muistaa, että valtaosa ihmisistä haluaa, että nimenomaan liitot neuvottelevat työehdoista. Ammattiliiton jäsenyys suojaa yksilöä parhaiten silloin, kun rivissä seisoo mahdollisimman monta jäsentä. Yhteiskunnan uusliberaali viritys ohjaa kuitenkin ajattelemaan yksilöä. Tällaisen yhteiskunnallisen eetoksen valtavirtaistaminen on myös yhteiskunnallista vallankäyttöä, sillä yksilöpuheen yleistyessä voidaan kätevästi piilottaa se, että monet itsestäänselvyyksinä pidetyt työehdot, kuten palkallinen sairasloma tai lomarahat, ovat kollektiivisen neuvottelun tulos.
Myös niissä tavoissa, joilla hallituksen ministerit puhuvat tällä hetkellä esimerkiksi paikallisesta sopimisesta, on kaikuja uusliberalistisesta eli yksilöä korostavasta puhetavasta. Kun ministerit muka-ymmärtämättömästi kohottelevat kulmiaan, että onko vasemmisto todella sitä mieltä, että työntekijät eivät ymmärrä omaa etuaan tai osaa neuvotella, niin todellisuudessa piilotetaan se, minkä jokainen tietää: työntekijän ja työnantajan välinen suhde on aina valtasuhde. Siksi tarvitaan liittoja – jotta yksittäisellä työntekijällä on leveämmät hartiat joihin nojata. Niitä hartioita voi kutsua esimerkiksi järjestäytymisasteeksi.
Hallituksella on käytännössä kaksi argumenttia, joilla se puolustelee työelämäheikennyksiään. Ne ovat kilpailukyky ja joustavuus, ja molemmat argumentit ovat heikkoja:
Ensinnäkin, kilpailukykyargumentti perustuu palkkadumppaukseen, josta on kyse esimerkiksi paikallisen sopimisen laajentamisessa sekä vientivetoisessa palkkamallissa. Jos työntekijöille maksetaan vähemmän, kilpailukyky on kovempaa, kuuluu oikeiston harvoin ääneenlausuttu mutta hallituksen esityksistä eksplisiittisesti luettavissa oleva havainto. Esimerkiksi hallituksen esityksessä vientivetoisesta palkkamallista viitataan muun muassa “kansantalouden kokonaisedun turvaamiseen” sekä “Suomen kilpailukykyyn”. Näissä sanamuodoissa on kyse nimenomaan palkkojen hillitsemisestä ja siitä, että vuoden 2022 palkkaratkaisu ei toteutuisi uudestaan.
Lisäksi hallitukselta jää näkemättä, että palkat eivät ole ainoastaan yritysten kuluerä — ne ovat myös keino lisätä kysyntää. Se tarkoittaa, että kasvua voidaan viennin edistämisen lisäksi rakentaa palkkakehityksellä ja eriarvoisuuden torjumisella. Molemmissa hallituksen track record on surkea, sillä hallitus nimenomaisesti hillitsee palkkakehitystä ja lisää eriarvoisuutta. Molemmat ovat haitallisia paitsi työntekijöille, myös taloudelle.
Toiseksi, mitä tulee hallituksen väitteeseen liian jäykistä työmarkkinoista ja siitä, että näillä esityksillä haetaan joustavuutta, on syytä kiinnittää huomiota siihen, keneltä joustoa edellytetään ja keneltä ei. Jokaikinen hallituksen työmarkkinaesityksistä heikentää työntekijän asemaa. Hallitus ei ole tuonut eduskunnalle yhtäkään esitystä, jolla parannettaisiin työelämän käytäntöjä työntekijän näkökulmasta. Tästä näkökulmasta katsottuna onkin aivan selvää, että joustavuuden lisääminen tarkoittaa työntekijän jaksamisen venyttämistä. On syytä sanoa suoraan: se ei ole joustavuutta, jos vain toinen osapuoli joutuu jatkuvasti venymään.
Hallituksen toimet ja motiivit on syytä tehdä näkyviksi. Näkyväksi tekeminen on edellytys hallituksen toimien torppaamiselle ja kunnolliselle protestoinnille. Toinen edellytys on tiivis yhteistyö. Juuri valittuna puoluejohtajana pidän tärkeänä sanoa ääneen, että arvostan ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmistoliiton välistä yhteistyötä erittäin korkealle ja haluan priorisoida sitä myös omassa työssäni. Mikäli me toimisimme eduskunnassa ilman ymmärrystä siitä, mitä kentällä ja työpaikoilla tapahtuu, jäisi politiikasta arjen ymmärrys pois. Silloin politiikasta katoaa sydän, sillä lopulta politiikassa on minusta kyse nimenomaan siitä, että se muokkaa materiaalista todellisuutta eli sitä elämää ja arkea, jota ihmiset kodeissaan ja työpaikoillaan elävät. Jotta kyetään tekemään kunnollisia ja punnittuja päätöksiä, tulee tämä todellisuus ymmärtää, ja yhteistyö on siihen paras avain.
Toinen syy yhteistyölle on se, että juuri nyt, juuri tässä ajassa, juuri tämän hallituksen jäätävien toimien keskellä, me tarvitsemme yhteisen rintaman, joka uskaltaa sanoa: Tämä ei meille käy. Tämä ei käy, emmekä me hyväksy tällaista demokratian irvikuvaa, jossa yhteistyö ja neuvottelu heitetään romukoppaan, jotta päästään ajamaan omien eturyhmien asemaa silkalla saneluvallalla.
Oikeisto on perinteisesti ollut taitava paheksumaan. Sosiologit ovat selittäneet tällaista paheksuntaan perustuvaa käytöstä vallankäytöllä ja vallan epätasa-arvoisella jakautumisella. Toisin sanottuna on ollut niin, että se, joka omaa yhteiskuntaluokkaan liittyvää valtaa on voinut määrittää sen, mikä on sopivaa ja kunnioitettua käytöstä. Tämä näkyy myös nykyisessä työmarkkinapoliittisessa keskustelussa:
Poliittinen oikeisto on käyttänyt viimeisen vuoden aikana aikaa ja energiaa paheksumalla milloin työntekijöitä lakkoilusta ja milloin mielenosoittajia oikeiston politiikkaa vastaan protestoinnista. Sanoma on, että pöytätavat on tärkeämpi asia kuin tasa-arvon edistäminen. Olen tästä vähemmän yllättäen täysin eri mieltä:
Mielenosoitusten ja lakkojen paheksuminen ”huonona käytöksenä” on minusta osoitus siitä, että mielenosoitukset ja lakot aiheuttavat huonoa omaatuntoa. Ja kun otetaan huomioon, että samaan aikaan paheksujat käyttävät omaa valtaansa kaventaakseen muiden mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun esimerkiksi lakkoilemalla, niin voidaan huomata paheksunnan olevan silkkaa valtapeliä. Toisin sanoen porvariston hillitty charmi tarkoittaa käytännössä sitä, että lakko-oikeutta kyllä paheksutaan, mutta itse ollaan valmiita jyräämään kaikki se hyvä ja toimiva, mitä tähän asti on kunnioitettu. Yhdessä neuvottelu? Jyrätään. Sopimisen kulttuuri? Jyrätään. Työntekijöiden ääni? Jyrätään. Tämä on vallankäyttöä röyhkeimmillään, eikä sen röyhkeyttä vähennä lainkaan, että se tehdään puku päällä ministeriaitiosta käsin. Jopa päinvastoin.
Tasa-arvoisessa neuvottelussa molempia osapuolia kuunnellaan. Yleensä onnistuneiden neuvotteluiden päätteeksi molemmat osapuolet ovat saaneet jotain ja joutuneet luopumaan jostain. Hallituksen toiminta on kuitenkin ajanut tilanteeseen, jossa vain toinen eli työntantajapuoli saa, ja toinen eli työntekijäpuoli antaa. Kyse ei ole vain neuvottelutuloksesta, vaan myös vallan uudelleenjaosta, jota toteutetaan nyt erityisen härskillä tavalla.
Haluan nostaa tässä puheessani erikseen nuoret. Tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa eletään mielenterveyskriisiä, joka koittelee aivan liian monen nuoren jaksamista, mukaan lukien työssäjaksamista. Kelan mukaan jopa joka neljännellä nuorella on jokin mielenterveyden häiriö. Ylen Akuutti-ohjelman Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan opiskeluun tai työelämään liittyvät vaatimukset ovat selvästi yleisin syy, jonka vuoksi nuoret ja nuoret aikuiset kokevat ahdistusta. Kun yksilökeskeinen kulttuuri korostuu, saattaa nuorille myös tulla helposti olo, että haastavista tilanteista ja työelämässä kohdatuista vaikeuksista tulisi selvitä yksin. Myös tässä suhteessa järjestäytyminen luo vapautta, sillä se lisää kollektiivista voimaa vastata haasteisiin ja luo solidaarisuutta työntekijöiden välille.
Viime vuosina on useissa keskusteluissa noussut esiin, että nuoret kuuluvat liittoihin yhä harvemmin. Olen miettinyt, että se liittynee ainakin osin yksilökeskeisyyden korostumiseen. Ajattelen myös, että vapauden käsitteen avulla voitaisiin haastaa tällaista yksilöllistynyttä ajattelutapaa. Oikeistohan perustelee esimerkiksi paikallista sopimista työntekijän vapaudella sopia itse omista työehdoistaan, mutta tällainen oikeistolainen vapaushapatus halveksuu sitä, mistä vapaudessa on lopulta kyse: ei vain yhden ihmisen onnistumisesta, vaan siitä, että kaikilla on mahdollisimman paljon liikkumatilaa. Juuri sitä tarjoaa vahva järjestäytymisaste, ja juuri sitä tarjoavat liitot. Siksi vapauden käsite pitäisi kaapata pois oikeiston osaamattomista käsistä ja tarjota sitä suuntaansa etsiville nuorille apuna löytää oma polku. En yritä väittää, että tämä olisi taikasauva nuorten järjestäytymisasteen nostamiseen, mutta se voi olla yksi mahdollinen tulokulma, kun asiaa pohditaan.
Kun pidin kaksi viikkoa sitten puheenjohtajaksi tultuani ensimmäisen linjapuheeni, käytin seuraavaa fraasia: “Hallituksen tavoite on romuttaa hyvinvointivaltion rakenteet ja murskata ammattiyhdistysliike.” Tästä nousi kummallinen kohu. Oikeistokommentaattorit taivastelivat viestipalvelu X:ssä, että Koskela lietsoo vastakkainasettelua. Helsingin pormestari Juhana Vartiainen syytti minua vihapuheesta.
Täytyy nyt kysyä näiltä paheksujilta, että miksi asioista ei saisi puhua niiden oikeilla nimillä? Jos hallitus vie ensin lakko-oikeuden, eikö se muka ole tietoinen strategia eikä ymmärtämättömyyttä? Asetan kysymyksen toisin: Jos ensin viedään keinot protestoida työelämäheikennyksiä, ja sitten aletaan ajaa työelämäheikennyksiä kuin käärmettä pyssyyn, niin eikö se ole nimenomaan työntekijöiden ja heidän etujaan ajavien liittojen tietoista polkemista? Jos näitä heikennyksiä tuodaan määrällisesti enemmän kuin minä pystyn minulle annetussa puheajassa vaikutuksineen luettelemaan, niin eikö silloin voida puhua murskaavista vaikutuksista?
Minulla ei ole mitään ongelmaa toistaa sitä, mitä kaksi viikkoa sitten sanoin: Hallituksen tavoite on romuttaa hyvinvointivaltion rakenteet ja murskata ammattiyhdistysliike. Jos tämä ei ole hallitukselta tietoinen strategia, niin sitten se on puhdasta välinpitämättömyyttä. Vaikutukset ovat joka tapauksessa samat eikä minulla ole mitään syytä jakaa niistä tyylipisteitä. Sen sijaan aion puhua asioista niiden oikeilla nimillä myös jatkossa, ja puolustaa työntekijöiden oikeuksia sekä ammattiyhdistysliikettä myös jatkossa. Syytökset vastakkainasettelun lietsomisesta voi sen sijaan ohjata sinne, mistä vastakkainasettelu on aloitettu: Orpon hallituksen massiivista työelämäheikennyksistä, joita on ajettu yksipuolisesti elinkeinoelämän ehdoilla. Näiden taklaamiseksi tulemme vasemmistoliitossa tekemään eduskunnassa hartiavoimin töitä, ja se työ ulottuu yhteistyöksi myös ammattiyhdistysliikkeen ja työntekijöiden rintaman kanssa. Hallitukselle lähetän terveisiä: meitä on paljon, meistä lähtee ääntä, ja me emme luovuta.
Seuraava yhteinen haaste on kunta- ja aluevaalit. Näistä vaaleista on ennustettu palkkavaaleja, ja minusta se ennustus on varsin pätevä. Kunnat ja hyvinvointialueet ovat tärkeitä työnantajia ja hallituksen toimet ovat viemässä julkisen sektorin työntekijöiltä palkkakehityksen mahdollisuudet ja hallitus harjoittaa muutenkin tympeää palkkadumppausta. Työehtojen vahvistamiseen tarvitaan liittoja ja vahvaa vasemmistolaista politiikkaa. Tässäkin asiassa täytyy tehdä yhteistyötä ja varmistaa, että työntekijöiden ääni kuuluu myös vaalikeskusteluissa. Se on entistä tärkeämpää nyt, kun hallitus tekee aivan kaikkensa, jotta keskusteluiden ainoa kuuluva ääni olisi työnantajilla. No, se ei meille käy, ja tulemme tekemään myös jatkossa töitä sekä täysistuntosalissa, vaalikeskusteluissa että sosiaalisessa mediassa vahvojen työehtojen ja järjestäytymisasteen vahvistumisen puolesta.
Yhteistyö jatkukoon, siinä on voimaa.