Viime päivinä algerialaisnyrkkeilijä Imane Khelif on ollut kohtuuttoman kohun keskellä. Kohu liittyy Khelifin sukupuoleen, josta liikkuu epätosia huhuja suunnilleen yhtä paljon kuin viestipalvelu X:ssä liikkuu transfobiaa. En tiedä nyrkkeilystä juuri mitään, mutta sukupuolesta tiedän jotain, joten kirjoitan pääasiassa siitä. Aloitan kuitenkin parilla faktalla, joista suomalaiset X-käyttäjät olisivat voineet ottaa selvää ennen kuin alkoivat huudella Khelifin genitaaleista:

Kohu Khelifistä alkoi, kun hän voitti italialaisen Angela Carinin kehässä 46 sekunnissa. Carini otti asian raskaasti ja mediaan levinneet itkuiset kuvat olivat hunajaa kaikille konservatiiveille, jotka naamioivat transfobiansa empatiaksi ja taivastelivat sosiaalisessa mediassa, että naista ei saa lyödä (edelleen, en ole urheilija, mutta viimeksi kun tarkistin, niin nyrkkeilykehässä myös naiset käyttivät, niin, nyrkkejä).

Khelifiin liittyvä kohu oli kuitenkin alkanut jo viime vuonna, kun kansainvälinen nyrkkeilyliitto IBA diskasi Khelifin MM-kisoista ”lääketieteellisten syiden” takia. IBA:n puheenjohtaja antoi tuolloin venäläismedia Tassille haastattelun, jossa viitattiin diskattuihin urheilijoihin, jotka olisivat DNA-testien perusteella ”esiintyneet naisina”. On kuitenkin niin, että IBA:lla ei ole Pariisin olympialaisten kanssa yhtään mitään tekemistä. Kansainvälinen olympiakomitea KOK oli jo ennen kisoja vaatinut IBA:lta muutoksia ja kesällä 2023 KOK päätti, että se ei tunnista IBA:aa nyrkkeilyn kattojärjestöksi. Myöskään Suomen nyrkkeilyliitto ei ole sen koommin kuulunut IBA:an. KOK:n tiedottaja Mark Adams on lausunut Khelifistä seuraavasti: ”She was born female, was registered female, lived her life as a female, boxed as a female, has a female passport.” Eli: Khelif on syntynyt naiseksi, rekisteröity naiseksi, elänyt naisena ja hänellä on naisen passi. Perjantaina myös Angela Carini pyysi julkisesti anteeksi Khelifiltä ja sanoi kunnioittavansa KOK:n päätöstä: ”If the IOC [KOK] said she can fight, I respect that decision.” Lisäksi KOK on kritisoinut IBA:a huomattavan kovasanaisesti ja kutsunut IBA:n menettelyä suhteessa Khelifiin ”mielivaltaiseksi”.

Jos vaivautuu tutustumaan faktoihin (liikaa vaadittu X:ssä, tiedän!) on suhteellisen selvää, että kohu Khelifin ympärillä on epäreilu ja transfobinen identiteettisodan työkalu, jolla konservatiivit ja persupoliitikot perustelevat 1950-lukulaista maailmanjärjestystä ja haikailevat maailmaan, jossa sukupuolia on mies ja nainen ja nainen tiskaa. Ikävää pilata hyvät nettibileet, mutta sorry bros, teen sen silti: Maailmaa, jossa sukupuolia olisi tarkkajakoisesti kaksi ja sukupuoli olisi helposti havaittavissa fyysistä ominaisuuksista EI OLE KOSKAAN OLLUT. Yritän avata, miksi näin on:

Suomessa syntyy Unicefin mukaan vuosittain noin kymmenen lasta, joiden sukuelimistä ei voi päätellä sukupuolta. Tällöin puhutaan intersukupuolisuudesta, jolla on myös muita ilmenemismuotoja, ja jotka huomioitaessa intersukupuolisena syntyneiden lasten lukumäärä on vuosittain noin 250-850. Valitettavasti myös Suomessa lasten sukuelimiä saatetaan edelleen leikata heti syntymän jälkeen vastaamaan jompaa kumpaa binääristä sukupuolta. Sanon ”valitettavasti”, koska useat tällä tavoin lapsena leikatut ihmiset sekä monet lääketieteen ammattilaiset ovat pitäneet toimintatapaa haitallisena. Leikkausten sijaan voitaisiin odottaa lapsen sukupuoli-identiteetin kehittymistä, mitä myös asiantuntijat ovat suositelleet. Intersukupuolisuus voi ilmetä myös esimerkiksi murrosiässä, jos havaitaan, että hormonitoiminta ei täysin vastaa nais- tai miestyypillistä hormonitoimintaa, tai että kromosomit eivät vastaa sukupuolitettuja kromosomeja. Julkisuudessa esimerkiksi tanssija Laura Allonen ja laulaja Sara Forsberg ovat kertoneet olevansa intersukupuolisia ja rikkoneet siten tabuja, joita sukupuolen kaksinapaisuuteen liittyy.

Sukupuolesta tulee entistä monimutkaisempi kysymys, kun sitä tarkastellaan osana kulttuuria. Toisin sanoen voidaan pohtia, millaisia oletuksia liitämme henkilöön, jonka oletamme pojaksi tai mieheksi, tai henkilöön, jonka oletamme tytöksi tai naiseksi. Tutkimuksissa on muun muassa osoitettu, että esimerkiksi opettajat saattavat kohdella lapsia eri tavalla riippuen sukupuolesta. Olen syyllistynyt opettajana tähän myös itse, mikä selvisi väitöskirjaprosessini itsereflektiovaiheessa, kun havaitsin komentavani poikia luokassa herkemmin ja tiukempaan sävyyn kuin komensin tyttöjä (en ole tästä varsinaisesti ylpeä, mutta epäkohtiin voi onneksi puuttua, kunhan ne on ensiksi havaittu). Lisäksi monet sukupuolenkorjausprosessin läpi käyneet transnaiset ovat kertoneet, kuinka erilaista heidän saamansa kohtelu on ollut silloin, kun heidät on oletettu miehiksi. Esimerkiksi sukupuolensa naiseksi viisikymppisenä korjannut ruotsalaisjohtaja Caroline Farberger kertoi viime kuussa Hesarissa, että vasta naisena eläessään hän havahtui siihen, miten epätasa-arvoiseksi työelämä on muodostunut naisille ja vähemmistöille.

Entistä monimutkaisempi (ja juuri monimutkaisuutensa vuoksi välttämätön) kysymys sukupuolesta tulee silloin, kun tarkastellaan biologisen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) eroja ja sitä, mikä tekee eron. Konservatiivisessa tulkinnassa biologinen sukupuoli ”määrää” sosiaalisen sukupuolen, jolloin tehdään suoraviivainen oletus esimerkiksi hormonitoiminnan merkityksestä käytökseen. Tällaisella tulkinnalla voidaan oikeuttaa esimerkiksi niin sanottu ”pojat on poikia” -ajattelu. Sivuuttaessaan muun muassa temperamentin, kasvatuksen ja kulttuurin on tulkinta kuitenkin auttamattomasti yksioikoinen. Juuri tämänkaltaisen yksioikoisuuden vuoksi en itse ole kauhean kiinnostunut sex/gender -jaottelusta. Itse asiassa olen jopa sitä mieltä, että väite sosiaalisen sukupuolen rakentumisesta biologisen sukupuolen ”päälle” on ongelmallinen siksi, että myös biologiselle sukupuolelle annetaan merkityksiä sosiaalisessa todellisuudessa. Tällöin ei voida argumentoida, että biologinen sukupuoli olisi ”puhtaan” biologinen, koska se on merkityksellistetty sosiaalisesti (kuten esimerkiksi oletus tietynlaisen biologisen ominaisuuden johtamisesta tietynlaiseen käytökseen, mitä konservatiivinen tulkinta esittää).

Entä miten kaikki yllä oleva liittyy tapaus Khelifiin? Ainakin siten, että Khelifistä tuli tahtomattaan konservatiivisen politiikan identiteettisodan väline, oletettavasti maskuliinisten piirteiden vuoksi. Politiikka, joka keskittyy vahvistamaan oletusta kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta ja häivyttämään väkivaltaisesti sukupuolen moninaisuuteen liittyvät faktat, kaipaa tuekseen populaarikulttuuria ja yksinkertaistuksia. Urheilun ollessa alue, jossa fyysisyydellä ja ruumiillisuudella on vääjäämätön rooli, tulee siitä myös konservatiivisille sukupuolitulkinnoille otollinen kenttä. Jos naisurheilija ei näytä siltä, miltä naisurheilijan konservatiivisessa kehyksessä oletetaan näyttävän, voidaan hänet välineellistää konservatiivisen politiikan keppihevoseksi. Valitettavan usein tällaiseen rooliin joutuvat muut kuin valkoiset (urheilija)naiset: esimerkiksi tennistähti Serena Williamsista on levitetty huhuja oletetusta biologisesta sukupuolesta. Kuten nettiaktivisti Matt Berstein kirjoittaa: ”Transphobia, racisim and misogyny stick together like glue.”

Sukupuolen moninaisuuden ja sukupuoleen liittyvien biologisten ja kulttuuristen oletusten läpikäyminen on välttämätöntä, koska mikäli tällä hetkellä jylläävät konservatiiviset tulkinnat kaappaavat kaiken ilmatilan, tulee maailmasta ahdas ja tunkkainen. Samalla ne altistavat ihmisiä henkilökohtaisille tragedioille, jollainen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin julkinen kyseenalaistaminen ja sen varjolla vihakampanjoiden levittäminen ilman muuta on. Suomessa maastohiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemi joutui sukupuolitestiin vuoden 1991 MM-kisoissa. Kirvesniemi on kuvannut kokemusta nöyryyttäväksi: ”Minut vietiin jotain pimeää käytävää huoneeseen, jossa oli kaksi italialaista miesgynegologia. Huusin, itkin ja raivosin”, Kirvesniemi kertoo. Kun henkilökohtaisen kokemuksen päälle tulee julkinen spekulaatio ja X-kulttuurin masinoima (sosiaalisen) konservatiivimedian vihakampanja, sullotaan ihminen todella ahtaaseen ja ahdistavaan lokeroon. Samalla tällainen toiminta kaventaa liikkumatilaa kaikilta niiltä, jotka eivät ole miehiä tai naisia vaan jotain muuta. Eli aivan tavattoman monelta ihmiseltä.

Keskustelu (sukupuolen) moninaisuudesta kaipaa faktoja. Identiteettisotaa käyviä konservatiivipoliitikkoja faktat eivät tietenkään kiinnosta, mutta yleisen hyvinvoinnin, moninaisuuden legitimoinnin ja tässä tapauksessa myös urheilun integriteetin vuoksi uskon ja toivon, että tosiasiat voittavat lopulta tyhjän nettihuudon. Sen aika on muutenkin tulossa tiensä päähän.