Viime syksynä Helsingin kaupunginvaltuusto päätti leikata kotihoidontuen Helsinki-lisän kaikilta yli 1-vuotiailta lapsilta alkaen 1.6. 2021. Helsinki-lisän poistoa on perusteltu feminismillä, varhaiskasvatuksen tärkeydellä ja perheiden tasa-arvolla. Kyseessä on kuitenkin tyylipuhdas leikkaus – ei siis tosiaankaan mikään tasa-arvoteko. Spinnaus feminismiksi on kuitenkin tehty siinä määrin taitavasti, että tämä sinänsä ilmeinen huomio vaatii hieman taustoitusta. Tarkastellaanpa sitä siis lähemmin:
Helsinki-lisä on tuki, jota maksetaan helsinkiläisille lapsiperheille kotihoidontuen päälle. Yhdessä kotihoidontuen kanssa kotona lastaan hoitanut helsinkiläisvanhempi on saanut tukea perheen varallisuudesta riippuen 606,95-790,48 euroa, josta Helsinki-lisä on 264 euroa. Lisän poistoa yli 1-vuotiailta perustellaan sillä, että se lukitsee työikäiset naiset kotiin. Väite perustuu ajatukseen kotihoidontuesta niin sanottuna “naisloukkuna”, joka pitää naiset poissa työelämästä. Tämä ei ole täysin tuulesta temmattua: kotihoidontuen on kyllä monissa selvityksissä osoitettu hidastavan naisten palkka- ja urakehitystä – onhan jopa 93 prosenttia tuen saajista ja näin ollen kotiin jäävistä vanhemmista naisia. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Pisimpään kotihoidontukea käyttävät nimittäin ne äidit, joilla on matala koulutusaste eikä työpaikkaa, johon voi äitiyslomalta palata. Käytännössä kotihoidontuen leikkaus työllisyystoimena veisi siis elannon kaikkein pienitulosimmilta äideiltä, jotka jäisivät todennäköisesti ilman kotinhoidontukea joko työttömiksi tai opiskelijoiksi.
Mutta takaisin Helsinki-lisään: pidän erityisen ongelmallisena, että keskustelussa leikkausta puoltavat argumentit perustuvat yleisen kotihoidontuen naisloukkuväitteeseen. Freimaamalla keskustelun Helsinki-lisästä (paikallinen tuki) keskusteluksi yleisestä kotihoidontuesta (valtakunnallinen tuki) leikkauksen puoltajat (eli vihreät, kokoomus, sdp ja rkp) väistelevät kysymystä siitä, mitä leikkaus tekee helsinkiläisille lapsiperheille. Eikä asiaa oikeastaan olla vaivauduttu edes selvittämään – leikkauksesta päätettäessä lapsivaikutusten arviointi jätettiin näet tekemättä, mitä on kritisoinut muun muassa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Lisäksi useat varhaiskasvatuksen ammattilaiset ovat huomauttaneet, että varhaiskasvatuksen henkilöstön huono saatavuus ja Helsinki-lisän leikkaus on yhdistelmänä varsin ontuva. On myös huomattava, että Helsinki-lisä perustelee olemassaolonsa jo pelkästään Helsingin asumisen hinnalla, joka on valtakunnallisesti varsin korkea. Ja koska vanhemmat lisäksi haluavat hoitaa lapsensa kotona joka tapauksessa keskimäärin 1,5-vuotiaiksi, tuntuu leikkaus erityisen kipeästi niissä perheissä, joiden taloudellinen tilanne on lähtökohtaisesti heikompi.
No miten naisten miehiä heikompaa työmarkkinatilannetta sitten voisi tukea? Jos kotihoidontuki jossain vaiheessa päätetään purkaa, tulee se tehdä samanaikaisesti naisten – erityisesti nuorten ja kouluttamattomien naisten – työllistymistä tukien, varhaiskasvatuksen resursseja, tiloja ja henkilöstöä lisäten, työelämän joustavuutta ja palkkatasa-arvoa edistäen, raskaussyrjintään systemaattisemmin puuttuen ja kannustamalla miehiä jäämään kotiin. Toisin sanoen kotihoidontukea tulisi tarkastella osana laajempaa työ- ja perhe-elämän tasa-arvoa edistävää kokonaisuutta, ei itsenäisenä leikkauksena. Se edellyttää panostuksia kasvatukseen ja koulutukseen sekä perheiden ja sukupuolten tasa-arvoon, ja on ilmiselvää, ettei Helsinki-lisän poistaminen edistä näistä mitään.
Valtakunnallisen kotihoidontuen ja kotihoidontuen Helsinki-lisän käsittely toistensa synonyymeina on joko tietoista tai tiedostamatonta keskustelun hämärtämistä. Koko maata koskeva kysymys naisten työmarkkina-asemasta ei korjaudu sillä, että vähävaraisilta lapsiperheiltä otetaan Helsingissä rahat pois. Olen enemmän kuin valmis keskustelemaan kotihoidontuen osuudesta osana laajempaa työ- ja perhepoliittista työtä, mutta pidän huomattavan epärehellisenä sellaista keskustelua, jossa implikoidaan koko Suomea koskevan rakenteellisen kysymyksen ratkeavan leikkaamalla Helsingissä. Vaatii mielikuvitusta väittää viiden miljoonan vähennyksiä lapsiperheiltä feminismiksi – mutta juuri siksi sitä voikin kutsua spinnaukseksi, ei tasa-arvoteoksi.