“Karvaperseduunari ja hänen kiinnostustensa tunnistaminen ovat se, mitä vasemmistoliitosta puuttuu.” Näin kirjoitti Kai Hirvasnoro Kansan Uutisissa viime viikolla. Keskustelu jatkui Helsingin Sanomissa, kun Annamari Sipilä kirjoitti: “Suomalaisella vasemmistolla ja Britannian keskiluokalla on sama ongelma: kuinka olla uskottavasti duunari.” Hirvasnoron tekstin provokatiiviset sävyt osuivat ja upposivat. Sen sijaan, että luokkapuheen puuttuminen oltaisiin nähty yhteiskunnallisena haasteena, tuli siitä nimenomaan vasemmistoa määrittelevä kysymys – viis siitä, että luokkapolitiikkaa harjoittavat ihan kaikki puolueet, myös ja etenkin ne, jotka kiivaiten kiistävät yhteiskuntaluokkien olemassaolon. Väitän, että oleellinen kysymys ei kuulu: kuinka olla uskottavasti duunari? Sen sijaan meidän pitäisi kysyä: kuka ylipäänsä on duunari?
Kun aloitin työni vasemmistoliiton poliittisena asiantuntijana, Kansan Uutiset haastatteli minua poliittisesta ajattelustani. Huomautin haastattelussa, että Suomessa ei tällä hetkellä ole sanoja, joilla yhteiskuntaluokista voisi puhua, vaikka puheelle onkin tarvetta: “Eiväthän luokat ole kadonneet mihinkään.” Yhteiskuntaluokat ovat edelleen todellisia ja olemassa, vaikka puhe luokista onkin olematonta. Siinä, missä luokkapuhe oli 1970-luvulla sosiologisen tutkimuksen valtavirtaa, on se poliittisessa nykykeskustelussa kovin vähäistä. Jotain luokkakeskustelun vähäisyydestä kertoo sekin, että analyyttisimmat keskustelunavaukset pyörivät edelleen Pierre Bourdieun taloudellisen, kulttuurisen, ja sosiaalisen pääoman käsitteiden ympärillä. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa – Bourdieun käsitteistö on monella tavalla validi myös nykypäivänä. Mutta kyllä se jotain paljastaa, että 1970-luvun jälkeen käsitteistö ei ole juurikaan uudistunut, vaikka (luokka)yhteiskunnan rakenteet ovat.
On huomionarvoista, että termistön puuttuminen ei ole vahinko: se hyödyttää erityisesti oikeistoa, jolle luokkapuheen sivuuttaminen on jopa taktinen poliittinen työkalu – jos ei nimetä ryhmiä, joille eriarvoistava politiikka tuottaa ongelmia, voidaan tehokkaammin ylläpitää uusliberalistista eetosta siitä, että sinnikkyys palkitaan ja jokainen on oman onnensa seppä. Samalla sivuutetaan, että yhteiskunnan rakenteiden kehittämisessä ei ole kyse yksilön sinnikkyydestä, vaan hyvinvointivaltion toimivuudesta. Tässä mielessä analyysi luokkapuheen puutteesta vasemmiston ongelmana osuu oikeaan, sillä vasemmisto kamppailee juuri niiden ryhmien puolesta, jotka eniten hyötyisivät eriarvoisuuden tunnistamisesta ja nimeämisestä.
Tämän hetkisessä poliittisessa keskustelussa käytetään sujuvasti termiä keskiluokka, mutta muita termejä meillä ei oikein olekaan. Kun Anu Kantola ja Hanna Kuusela julkaisivat kirjansa Huipputuloiset, pahastui suomalainen porvaristo (kyllä – Suomessa on porvaristo!) kirjan kuvaamista huipputuloisista, vaikka kuvaukset perustuivat huipputuloisten omiin kertomuksiin itsestään. Työväenluokka tuntuu käsitteenä vanhentuneelta ja duunari suppealta kuvaukselta. Meiltä puuttuu sanasto, joka onnistuu kuvaamaan erilaisten prekaarien ryhmien, (muuttuvien) työmarkkinoiden väliinputoajien ja matalapalkka-alojen moninaista joukkoa – esimerkiksi akateemisia pätkätyöläisiä, pakkoyrittäjiä, ruokalähettejä, tehdastyöläisiä, taiteen vapaan kentän toimijoita sekä keittäjiä, siivoojia ja laitoshuoltajia, joiden työehtoja kaupungit kilpailuttavat yksityisillä firmoilla säästöjen toivossa. Siis niitä ihmisiä, jotka hyötyisivät luokkatietoisesta politiikasta.
Sosiologisessa tutkimuksessa luokkapuhe on jälleen nousussa. Tarvitsemme sanastoa myös arkikieleen, jotta voimme paremmin tehdä politiikkaa, joka hyödyttää niitä, joita sanasto koskee. Termistöä kehitettäessä meidän on opeteltava puhumaan luokista, sillä luokat eivät ole kadonneet minnekään.