Talous ilmaston ja ihmisten ehdoilla

Ilmastonmuutoksen hillinnän pitää olla seuraavan hallituksen tavoite numero yksi. Askeleet kohti ilmastoystävällisyyttä eivät ole enää pitkään aikaan olleet “vaihtoehto” – muutos on välttämätön! Vaikka meillä on kiire, meillä on myös toivoa.

Samalla kun ilmastonmuutosta hillitään, tulee edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Pienituloisia pitää tukea, kiertotaloutta edistää ja ilmastoinnovaatioiden kehittämisestä ja käyttöönotosta palkita. Rahat muutokseen verotetaan suuryrityksiltä, saastuttavalta teollisuudelta ja ökyrikkailta. Päästöttömiä liikkumismuotoja ja kestävämpää ruoantuotantoa tulee lisätä kunnianhimoisesti. Superrikkaiden tulee lopettaa tuhlaileva elämäntyyli ja osallistua yhteisiin talkoisiin – esimerkiksi yksityislentokoneiden käyttäminen ei ole kenellekään pakollista, kyse on silkasta pröystäilystä. Lisäksi muutoksen nopeuttamisessa tarvitaan voimakasta julkista ohjausta, jotta pienituloiset eivät joudu maksamaan välttämättömästä muutoksesta arjessaan.

En yhtään jaksa populistipoliitikkojen irtopisteiden keräämistä “Kiina saastuttaa enemmän” -tyyppisellä huutelulla. Tällainen politiikka on vastuutonta ja laiskaa. On selvää, että meidän on kannettava globaalia vastuuta: Suomi voi ja Suomen tulee olla ilmastotoimissa kokoaan suurempi! Se on pitkän päälle myös taloudellisesti järkevää. Lisäksi se on ainoa vastuullinen tie, sillä tutkimukset ovat osoittaneet ilmastonmuutoksen vaikutusten osuvan erityisen voimakkaasti kehittyvien maiden tyttöihin ja naisiin. Siitä huolimatta ilmastopolitiikasta päättävät pääasiassa valkoiset pukumiehet. Tämä vääristymä täytyy korjata! Kehittyvien maiden naisilla ja tytöillä on arvokasta tietotaitoa biodiversiteetin vaalimisesta ja tämä tieto tulisi ottaa mukaan ilmastokamppailuun. Kriisin hillintä ei voi olla vain länsimaiden miesten asia.

Eriarvoisuus ja köyhyys eivät ole luonnonlaki, vaan kapitalististen valtarakenteiden tulosta. Olemme yleisesti hyväksyneet, että yhteiskuntaamme ohjaavat kapitalistiset lainalaisuudet, kuten esimerkiksi se, että suuret kriisit – muun muassa korona, sota ja energiakriisi – rikastuttavat rikkaita ja köyhdyttävät köyhiä. Samalla olemme normalisoineet jotain, minkä tulisi olla jatkuvan poliittisen debatin alaista. Tämän on muututtava. On käsittämätöntä, että edelleen oikeiston suusta kuullaan jatkuvasti avauksia, joissa flirttaillaan päästötavoitteista lipsumisesta, koska sillä voisi saada “säästöjä”. Se on käsittämätöntä, koska tässä vaiheessa jopa oikeistolle pitäisi olla selvää, että mikäli ilmastotoimista ei huolehdita, ei ole myöskään taloutta, jota ylläpitää.

Talouspuhe on ollut oikeiston käsissä ja pienituloisten kokemukset sivuuttavaa ihan liian kauan. Minä haluan yhteiskunnan, jossa saastuttaja maksaa enemmän ja köyhyyttä on vähemmän.

Reilu työelämä

Korona paljasti yhteiskunnan ääneen lausumattomat hierarkiat, jotka muodostuvat konservatiivisen talousajattelun ehdoilla. Näissä ehdoissa naisvaltaisia aloja, taidetta, kulttuuria ja julkisen sektorin työntekijöitä arvostetaan vähemmän. Sen sijaan, että antaisimme arvoa hoivalle ja sivistykselle, mitataan työn arvo ainoastaan sillä, mitä viivan alle rahallisesti jää. Samalla pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten hyvinvoinnille, luonnolle, kansantaloudelle ja demokratian vahvistumiselle jäävät paitsioon. Tähän ajatteluun on saatava muutos! 

Kulttuuria tulee arvostaa muutenkin kuin juhlapuheissa ja naisvaltaisten alojen kiitoksen pitää näkyä myös palkkakuitissa. Ja kas, kuulenkin jo, kuinka joku haluaa nyt huomauttaa, että puhumalla palkkojen laahaamisesta syyllistyn poliitikkona työmarkkinaosapuolten neuvotteluihin, eikä sellainen ole lainkaan sopivaa. Lisätään siis pakollinen disclaimer ja muistutetaan, että Sipilän oikeistohallitus kiristi työmarkkinaneuvottelijoita pakkolaiella ja runnoi läpi kikyn, joka leikkasi julkisen sektorin palkkoja – eli sekaantui, de facto, työmarkkinaneuvotteluihin ja vieläpä poikkeuksellisen härskillä tavalla. Myös oikeistolle tyypillinen palkkamaltin tai veronalennusten vaatiminen on työmarkkinakysymyksiin sekaantumista, eli kiitos huomautuksesta, mutta pidätän oikeuden puhua hoitajien palkoista myös jatkossa.

On selvää, että poliitikoilla on valtaa vaikuttaa siihen, miten yhteiskunnan arvostus jakautuu. Tarvitsemme politiikkaa, joka on työntekijöiden palkkauksen ja hyvinvoinnin puolella. Jotta työelämästä tulisi aidosti parempaa, haluan haastaa uusliberalistisen ajattelumallin: työntekijät eivät ole “kuluerä”, vaan yritysten ja organisaatioiden menestyksen ja Suomen kilpailukyvyn mahdollistajia. Työehtojen heikentäminen ja neuvottelukulttuurin rapauttaminen paikallisen sopimisen nimissä eivät paranna mitään muuta kuin omistajien ja johtajien ansioita. Tällaisen toiminnan sijaa tarvitaan reilua peliä ja työnantajan valta-aseman tunnistamista. Korkea järjestäytymisaste vahvistaa taloutta ja työhyvinvointia, joten vahva ay-liike puolustaa paikkaansa myös nyky-yhteiskunnassa.

Työelämää kehitettäessä on myös tunnistettava, että maailma muuttuu eikä työ enää tarkoita vain toistaiseksi voimassa olevaa palkkatyösuhdetta vuosilomineen ja vanhempainvapaineen. Perustulon käyttöönottaminen vahvistaisi muun muassa yrittäjien, pätkätyöläisten, kulttuurialan työntekijöiden ja freelancereiden turvaverkkoa. Lisäksi se madaltaisi kynnystä yrittäjyyteen ja lyhytaikaisten töiden vastaanottamiseen. Se on sekä yksilöiden että yhteiskunnan etu.

Perustulo vahvistaisi yrittäjien, pätkätyöläisten, kulttuurialan työntekijöiden ja freelancereiden turvaverkkoa.

Feminismiä politiikkaan

Feminismin tulee olla linssi, joka läpäisee kaiken politiikan teon ja ottaa huomioon, että sukupuolen lisäksi ihmisten (epä)tasa-arvoon vaikuttaa muun muassa luokka, seksuaalisuus, ihonväri, uskonto, vammaisuus ja kielitaito. Vasemmistolainen feminismi tunnistaa ja tunnustaa, että luokkakysymykset ovat keskeinen osa feministisiä kamppailuja: ei riitä, että valkoinen, keskiluokkainen nainen nakuttaa lasikattoon itsensä mentävän aukon, vaan lasikatto on pistettävä porukalla palasiksi. Vain siten sen läpi voidaan mennä joukolla.

Suomessa on liian usein tuudittauduttu ajatukseen, että tasa-arvo on jo saavutettu. Oletus saavutetusta tasa-arvosta on petollinen, sillä se johtaa pahimmillaan tasa-arvosta tinkimiseen. Sen sijaan, että hyväksyisimme ajatuksen saavutetusta tasa-arvosta, tulee tunnustaa faktat: seksuaalinen häirintä rehottaa kaikkialla yhteiskunnassa, lähisuhdeväkivalta on kansallinen häpeäpilkku, translakiuudistus on ollut kunnianhimoton, rasismi on arkipäivää koko maassa ja maahanmuuttajanaisten euro on edelleen kaikkein pienin. Jotta olemassa olevat ongelmat olisi mahdollista tunnistaa, tarvitaan intersektionaalista analyysia, joka tunnistaa ihmisten olevan moniulotteisia: mustan naisen kohtaama syrjintä on erilaista kuin valkoisen naisen kohtaama syrjintä, koska siinä risteävät rasismi ja seksismi. 

Jokainen feministi tietää, että tasa-arvon tekeminen on työtä. Jos työ vähenee, myös tasa-arvo vähenee. Globaalisti kaava on jo havaittavissa: esimerkiksi aborttioikeutta on kiristetty vastikään Yhdysvalloissa ja Puolassa. On ollut todella väsyttävää huomata, että vielä 2020-luvulla kysymys abortista typistetään mielipideasiaksi, vaikka kyse on ihmisoikeuksista. Samalla tullaan luoneeksi poliittisia hierarkioita, joissa naisten ja vähemmistöjen oikeudet ovat “identiteettipolitiikkaa” ja miehisellä bassolla lausutut talousnäkemykset “oikeaa politiikkaa”. Sanotaan siis ääneen: kehollinen itsemääräämisoikeus ja ihmisoikeudet ovat politiikan ydintä, eikä niistä ole varaa tinkiä, sanoivat konservatiivit mitä hyvänsä.

Tarvitsemme feminististä politiikkaa, joka kykenee tarttumaan epäoikeudenmukaisuuteen ja puolustamaan ihmisoikeuksia paikallisesti ja globaalisti. Tarvitsemme itsemääräämisoikeutta aidosti kunnioittavan translain, toimivan turvakotiverkoston, palkkatasa-arvon tinkimätöntä puolustamista, inhimillisempää turvapaikkapolitiikkaa sekä antirasistista työtä. Tulevana Nato-maana Suomen on pidettävä tiukasti kiinni ihmisoikeuksien puolustamisesta. Turkille ei saa antaa piiruakaan periksi ja kurdien oikeuksia tulee puolustaa tinkimättömästi.

Feminismi edellyttää jatkuvaa analyysia vallasta ja siitä, kenen ehdoilla valtaa käytetään. Siksi politiikan tekeminen vaatii jatkuvaa itsereflektiota vallankäyttäjiltä. Kansanedustajana haluan kuulla niitä ihmisiä, joita päätöksenteko koskee. Vain siten voin tehdä päätöksiä, jotka aidosti lisäävät tasa-arvoa kaikkien ihmisten arjessa.

Kansanedustajana haluan kuulla niitä ihmisiä, joita päätöksenteko koskee.